Istun mattotelineellä ja katson kun pieni lapsi viihtyy itseään korkeamman heinikon vieressä. Hän ottaa heinistä kiinni, vetelee niitä, kiskoo ja polkee remmikengällä lyttyyn. Jos nyt yhtä heinää voi lyttyyn polkea. Kun sitkeänpuoleinen heinä sattuu lähtemään irti alkaa kuulua pientä hihitystä ja onnistumisen tunne on ilmeinen. Pian heinä lentää kuitenkin käsistä selän taakse nurmikolle, eikä lapsi sen kummemmin jää heinän elämää suremaan tarttuessaan jo seuraavaan korteen.
Omat ajatukseni harhailevat. Tuijotan ja piirrän mielessäni kehyksen, jonka sisällä on lapsi. Lapsen ympärillä on luonto, lähinnä heinää ja apilankukkia ja mitä näitä nyt on. Naapurin pojan mopo ja nokkoset on rajattu kehyksien ulkopuolelle. Sen sijaan lapsen musta työntökärry hänen vieressään sopii oikein hyvin hieniin. Tulisi hieno taulu.
Sitten huomaan ajankulun, kiitos kovan mattotelineen rautojen, kun istuma-asentoa täytyy muuttaa vähän väliä. Kuinka kauan lapsi on seissyt yhdessä kohdassa? Kaksi vai viisi minuuttia? Ihmeellisen kauan joka tapauksessa. Olen iloinen keskittymisestä, vaikka kohde onkin heinä. Heinät vetävät kai puoleensa.
Ajasta siirryn hätkähtäen ikuisuuteen, eli ikuisuuspelkoon nimeltä punkki. Pitäisikö rynnätä katsomaan onko punkki jo lapsen kädessä, korvan takana, jalassa tai hiuksissa? Siihen ei tarvita edes puolta yhtään mitään, kun musta piste liikkuu kohteeseen, sillä niin ovela on punkin hyppy. Teen notkahtavan liikkeen eteenpäin, mutta sitten hillitsen itseni. Ei täällä pitäisi olla punkkeja. Meillä päin on hitaita kotiloita. Ja kivoja muurahaisia. Koitan rauhoittua ja antaa myös lapsen olla rauhassa. Koittaminen ei kuitenkaan auta, kun muistan kirjoituksen, jonka mukaan punkit ovat vallanneet jo koko Suomen. Eli myös meidän takapihan. Asuuko takapihalla sankari, pahis, josta minä en tiedä mitään? Ja tässä minä vain istun edelleen kuvitteellinen kahvikuppi kädessä ja nautin, enkä ole kantamassa lastani turvaan. Sillä kantaa hänet pitäisi kesken noin kivojen punkki-uhkaa-minua leikkien. Ennen kuin ehdin leikkiä itse enempää ajatus-sotaa ratkaisee lapsi, kuvitteellisesti uhattu, asian itse. Hän ottaa mustan kärrynsä ja lähtee. Menen perässä. Tunnen itseni aavistuksen typeräksi. Tietenkin hiekkalaatikko on kivempi juttu, kuin kasa heinää.
Kauniista kohtauksesta, jossa on lapsi ja luonto tuli hetkessä avoimin silmin nähty painajainen, jossa oli lapsi ja punkki. Lapsen itsesuojeluvaiston ollessa kyvytön saa äiti-ihminen lapsensuojeluvaistoa tuplamäärän. Tämä ihminen kuvittelee kaiken mahdollisen mahdollisimman todeksi. Aina ei mene ihan huti ja aina ei osu ihan kohdilleen. Eikä se lopu ikinä. Nimittäin huoli.
Illalla tarkistin. Ei punkkia.