Autolle kävellessä alkoi nolottamaan. Olin laittanut lapaset käteen, vaikka ulkona oli kolme astetta lämmintä. Vettä sataa. Lunta näkyy enää kasoissa, joihin lihas- tai konevoima oli sitä lykännyt. Läheisellä bussipysäkillä tyttö seisoo huppari päällä. Ei lapasia, pipoa tai kaulaliinaa. Naapurin mies kävelee croksit jalassa vastaan postilaatikolta. Ei sukkia. Mutta kun nyt on helmikuu, melkein tammikuu vielä! Mieleni tekee ärjähtää kohdalla. Pari viikkoo sitten täällä oli niin kylmä, että jalkas ois jääny kiinni siihen reikäkenkään.
Otan lapaset pois ja hylkään ne taskuun. Auton ovet aukeaa kuin eivät olis pakkasesta kuulleetkaan. Istun autoon ja tartun rattiin. Ihanaa, se on kylmä! Saan luvan kanssa vetää lämpimät lapaseni takaisin käsiin. Sitten mieleeni tulee, ettei lapaset ole mitkään parhaat ajokäsineet. Pitäisi ehkä olla nahkahanskat. Ne käsissä tyttömäisyyskin karisee ja naisellisuus kasvaa. Ja ajaminen on turvallisempaa. Otan lapaset pois. Nahkahanskoja ei ole tarjolla, mutta piankos ratti lämpiää näillä juhannussäillä. Kun ajattelee asioista monia eri puolia, tai vaikka vaan säätä, on vaikea pysyä päätöksessään, eli olla nainen.