Alkuviikko kului kotiloiden parissa. Tai niitä me ainakin jahtasimme, äitini ja minä. Olin pitänyt kotiloita harmittomina ja hitaina, vaan kaikkea muuta. Äiti sai minut järkiini. Kotilot aikoivat tuhota koko takapihan ja siirtyä sen jälkeen etupihalle, syödä ja lihoa ja leikkiä joulua toukokuussa, mikäli en tekisi mitään.
Löysin kaapista tyhjän jäätelörasian, jossa luki Aino ja maininta suklaasta. Kirjahyllyssä on pari Aino-kirjaa, mutta ne eivät auttaneet tässä asiassa, vaan viihdyttivät lasta sillä välin, kun hänen äitinsä kyykki selkäranka mutkalla etsien kotiloita. Ja kyllä niitä löytyikin. Yhteensä kolmisenkymmentä kovapintaista ja (silti) limaista yksilöä napsin kertakäyttölusikalla rasiaan. Osa oli juuri alkaneen kesän satoa, mutta en säälinyt heitä vähempää kuin vanhempiaankaan. Saalistin koko porukan haistelemaan jäätelön tuoksua, jota rasiassa ei enää ollut (tiskikoneen vuoksi). Ikävää.
Huomasin itsessäni alkukantaista vaistoa, tai jotain sen suuntaista, sillä jäin saalistamiseen koukkuun. Katson vielä tuon nurkan, kiven, laatan, seinän, maan, ruohon, kengän pohjan, räystäskourun, rattaat (!!!mistäs sitä tietää missä ne tykkäävät nukkua). Halusin pitää minun takapihani minun reviirinäni. En luovuttaa sitä kotiloille, jotka olivat sinne etanamaisesti, mutta kuitenkin vyöryneet.
Perheen pienimmällä oli ilmeisesti kotiloista sama, epäilyttävä kutina. Tai ainakaan lapsi ei pelännyt kutinoita, sillä hän karkasi kotoaan ensimmäistä kertaa ja istua mätkähti 25 metrin päähän kotiloläjän päälle hiekkalaatikkoon. Naapurin pojat olivat keränneet sinne oikean kotiloarmeijan. Tosin se armeija oli äkkiä tuhottu reilulla kymmenellä kilolla ja vaipalla. En kertonut pojille heidän lemmikkiensä olevan tuholaisia. En halunnut olla ensimmäinen, joka aiheuttaa kotilotrauman.