Käännän kalenterin sivua ja jään tuijottamaan seuraavaa viikkoa. Eri värisillä mustekynillä on raapustettu jokaisen päivän kohdalle jotain ylimääräistä. Näkyy olevan taas monta kissaa ristittävänä. Ja ilmeisesti osa kylän koiristakin. Lauantaista on vedetty nuoli sunnuntain puolelle ja siihen lisätty jotain tärkeää. Jonkin pikaisesti töherretyn tekstin väri on muuttunut kesken kaiken. Ilmeisesti mustekynän halut huonon muistini tukemiseen loppui (ravistelusta huolimatta) ja hän luovutti paikkansa seuraavalle kärkipäälle. Me vanhanaikaiset kalenterin kuskaajat sen tiedämme; hyvä kynä on tärkeä asia.
Jään ajattelemaan asiaa hiukan pidemmälle. En mustekyniä, vaan niitä pieniä asioita, joilla ihminen täyttää kalenterinsa ja arkensa. Mitähän kamalaa tapahtuisi, jos en osallistuisikaan Kadonneiden kattien-hyväntekeväisyyskampanjaan? Etsijät joutuisivat kävelemään, kun eivät saisikaan polttoainetta. Etsijä, jolla itsellään on kevättä rinnassa, ymmärtää lopulta miksi kissa on nostanut häntänsä ja lähtenyt. Entä kuka pahoittaa mielensä perinpohjaisesti, jos Kahvit ja tippaleipä-tapaaminen peruuntuu moikkulimoi-tutun kanssa? Tippaleipä ei ole vielä edes ajankohtaista syötävää, vaikka kauppiaat yrittävätkin vedättää niitä jo ostamaan. Sitä paitsi olen edelleen herkkulakossa. Lakko on mauton (jotkut saattavat mennä oman lakkonsa puolesta mauttomuuksiinkin), hajuton (useimmat lakot luultavasti, sillä lehden kuvissa näkee harvoin nenäänsä piteleviä), kaloriton (jotain ne vetää siellä kuitenkin), olematon (no, se ei ole enää lakko). Moikkulimoi-tuttu ottaisi seurakseen lehden, mikäli haluaisi kahvilaan väkisin mennä. Tai luultavimmin hän somettaisi ja kahvi loppuisi ennen sometusta.
Minulle tulisi paha mieli siitä, jos joku muu pahoittaisi mielensä minun takiani. Ja kuitenkin oma pahoitettu mieleni olisi luultavasti pahoittunut enemmän kuin jonkun muun mieli. Yritän estää kulmakarvoja kurtistumasta. On mukavaa kun on tekemistä. On mukavaa tehdä erilaisia juttuja erilaisten ihmisten kanssa. Asioiden huomaamaton kasautuminen vain ei ole hyväksi, ei vaikka olisi mukaviakin juttuja. Mukavistakin jutuista voi alkaa kärsiä. Ihan noin vain. Ja silloin sitä on pieni ihminen ihmeissään ja peruspsykologian ymmärrys kärsii. Lumipalloefekti toimii keväälläkin ja kärsimisestä seuraa stressi, tuo nykyihmisen perivihollinen.
Lyön kalenterin kiinni ja samalla hoksaan erään tärkeän seikan. Kävelen mielessäni takaperin samaan tilanteeseen, mutta en otakaan kalenteria käteeni. On myöhäisilta ja väsymyksen hetki. Juon iltateetä kaikessa rauhassa ja rykimättä. Pöydällä on leivänmuruja ja länttejä jogurtista. Tuijottelen niitä kaikessa rauhassa enkä aio pyyhkiä yhtään mitään. Ajatuksissani kuljen seuraavaan päivään ja hetkeen, jolloin olisin energinen ja kaipailisin pientä ylimääräistä säätöä arkipäiviin. (Sellaisia hetkiä on, sillä muutenhan ei olisi tapellut mustekynän kanssa.) Avaisin kalenterin innoissani ja keittiön luutu olisi toisessa kädessä. Hoksaisin seuraavan viikon lisämausteet ja mielessäni taputtaisin käsiä yhteen kuin pikkulapsi.
Niin pienestä se voi olla kiinni. Illasta ja aamusta. Energiasta ja silmäpusseista. Kissasta ja tippaleivästä. Minusta ja sinusta.
(ps. Välttelin jostain syystä tarkoituksella sanaa kiire, vaikka se olisi tähän niin hienosti sopinut. Onnistuin. Mutta kiireestä viis.)