Karkauspäivää edeltävänä sunnuntaina voi myös karata, oli mummo ilmeisesti päätellyt, ja läksinyt kotoansa. Meille tosin väitti miehensä nakanneen hänet ulos. Tiedä siitä sitten, ehkä kasikymppisten elämä on jännittävämpää mitä luulemme. Lapun, missä oli nimiä ja puhelinnumeroita, oli hoksannut ripustaa kaulaansa. Ajatellut varmaan lapulla selviävänsä, kun ikävä tulee kodin takkalämpöä. Harvassa kerrostaloasunnossa tosin on sellaista, mutta on mukava ajatella mummo istumaan kiikkustuoliin takkatulen ääreen villasukkien ja kutimien kanssa.
Siinä hän oli seista napottanut. Pieni mummo keskellä tietä ja aika kaukana kotoa. Kävelytaito tallella, mutta hoksottimet jo jonkin verran antaneet myöten. Mieheni oli poiminut hänet kyytiin, soittanut omaiselle ja luvannut kotiin kuskauksen. Kun itse ehdin autolle mummo tervehti minua kuin vanhaa tuttavaa. Lähdin juoneen mukaan. ”Jokos sitä kotia päin mennään?” Mummo myötäili ja minä nyökkäilin. Mummon vieressä istuva pieni tyttöni oli iloinen; nyt äiti tuli! Ehkä hän ei tykännyt vieraan mummon lörpötyksistä ja toivoi äidin saavan mummon pois kimpustaan. Mietiskelin siinä ääneen onko tyttö saanut maitopulloa. Mummo ei tätä tiennyt, mutta otti kokispullon jalkatilasta ja tarjosi sitä. ”Hän on vielä liian pieni juomaan sitä” sanoin ja menin etupenkille. Toivoin mummon laittavan limupullon takaisin ja säästävän juottoyritykset omille lapsenlapsilleen.
Mummon kotimatka vieraassa autossa alkoi. Hän vaikutti tyytyväiseltä sen hetkiseen tilanteeseen, mutta itse en tiennyt mitä ajatella. Parkkipaikalle saapunut aviomies ei vaikuttanut ulosheittäjältä kiitellessään. Seurasin kuinka kaksi ikäihmistä köpötteli käsikynkkää ja toisiinsa tukeutuen liukasta pihatietä takaisin kotiin. He näyttivät tehneen niin ennenkin, ehkä koko yhteiselonsa ajan. Olivat ehkä oppineet siihen. Todenneet, että näin on hyvä.