Katsoin pari lätkämatsia. Touhua täynnä oli jo pelkkä puolituntinen ennen kiekon tipahtamista jäähän. Tunnelman nostattaminen alkoi studiosta, jonne oli saatu legenda muistelemaan menneitä hyviä aikoja. Oli pelattu kypärällä ja ilman kypärää, saatu mitaleita ja naisia, korkattu ja sammuttu, pelattu ja pelattu vielä vähän lisää. Studion triosta ei lähdettykään pikimmiten pikkumustan pariin, vaan he alkoivat katsoa videoita. Kyseessä oli ilmeisen historiallinen video, sillä mustavalkoinen kuva ei valehtele. Historiat usein ovat mustavalkoisia. Näkyi hauis, mitali ja takapuoli menossa suihkuun. Se todisti legendan olleen elävä. Studion tyypit alkoivat muuttua hiljalleen päässäni pingviineiksi. Vetimetkin oli jo.
Kiekkoyleisö pääsi vihdoin kokeilemaan palkeitaan nimeltä keuhkot. Pelaajat tulivat jäälle yrittäen sirklata pikkuihmisten muodostamasta kunniakujasta läpi. Nostin peukalot jännittyneenä ylöspäin. Olisi noloa, jos joku olisi unohtanut luistimen suojan paikoilleen ja ensimmäisillä jäisillä metreillä alkanut kompuroimaan. Vaikka ehkä kompurointi olisi unohtunut, jos hän olisi tehnyt ottelun ensimmäinen maalin. Mikä tosin on toiveunta, sillä YouTube muistaa myöhemmin, jos muut eivät. Seurasi liuta tärkeitä esittelyitä, nopeita kättelyitä ja laulun luikautuksia. Sohipa joku karvapäisen mikrofoninkin kanssa ympäriinsä kysellen tunnelmia ja koti-ikävää. Mutta koska pelataan? Unohtuiko tyypeiltä kiekko jonnekin? Lähdettiinkö sitä hakemaan jostain sillä porukalla, joka on perustettu niitä tilanteita varten, kun kiekon katoaa? Olen kuullut huhuja. Kaikkeen varautuvat.
Ensimmäisen erän puoliväliin mennessä tuomari oli luistellut kadehdittavasti takaperin, mokke ottanut huikkaa, mokke torjunut, mokke nöyrtynyt, sinivalkoaitio jauhanut purkkaa ja minulle tullut nälkä. Mietin onko mangokana yhtä hyvää jännittäessä kuin ilman jännitystä. Vilkuilin paistinpannua. Kun selostaja ei huomannut hiippailin sen ääreen.
Toinen erä alkoi ja pikakana oli valmiina kanssani sohvalla. Kiekko näkyi liikkuvan tahmeammin vastustajan päässä. Potkivat sitä välillä, kun ei muuten liikahtanut. Yleisön meteli vaihtui aalloiksi, jotka ovat muutenkin harvinaisia Suomessa. Sinivalkoiset kaulaliinat nousivat ja laskivat nätisti, ja sisupastillit pienenivät heilujien suussa. Minulla riitti jännittämistä jo siinä kaatuisiko maitolasi pyöreältä käsinojalta vai ei.
Kolmannen erän aikana mietin kuka oikeasti haluaa olla puolustaja. Parhaan pelaajan titteli menee maalin tehneelle tai eniten kiekkoja torjuneelle, koska ollaan niin jäätävän hyviä, ettei tarvitse omassa päässä pyöriä. Se on hienoa, sillä suomalaiset kannattajat voivat olla vaativia. Tuntuukohan pakista koskaan pakittaessa, että otampa nyt tuon kiekon ja jätän hyökkääjän nojailemaan mokkeen. Teen maalin ja olen vähän vähemmän kukkonen. Mutta ei keskushyökkääjänkään rooli ole kummoinen. Kun vastustaja tekee maalin, tulee kentälliselle pitkä miinus. Se ulottuu tulevan supertähden otsaan asti. Nuorten hyökkääjien ensimmäinen ryppy on otsassa oleva viiva, jonka Jalonen piirsi. Sitten joukkue menee voittamaan ja miinus sai päälleen pystysuoran viivan. Plop, plop, plop, sanoi plussapisteet.
Mm-kisoja odotellessa.