Leikimme lapsen kanssa dubloilla kaikessa rauhassa. Tornista oli juuri tulossa yli metrin mittainen, kun joku päätti räjäyttää Brysselissä. Koko Eurooppa alkoi vavista ja meidän telkkari pukkasi siitä kuvaa ulos. Hercule Poirot hoksasi siirtyä sivuun ylimääräisen uutislähetyksen tieltä ja jatkaa pulmien ratkontaa hieman myöhemmin.
Siitä tietää, että uutisia tulee pitkin päivää, kun jo aamusta huomaa ajattelevansa maailman menoa ja näkee peilistä oman leukansa nojailevan rintaan. Papereistaan uutisia lukevan ja korvanapista niitä kuulevan naama vaihtuu. Vesikannukin tyhjenee. Ikävät uutiset janottavat. Osa kansasta ei vielä tiedä tästä murhenäytelmästä, jos sattuvat vaikka olemaan töissä missä pitää tehdä töitä. Mutta minä ja muutama muu kotiäiti voidaan ahdistua ihan vapaasti.
Legoleikki loppuu ja lapsi alkaa häärätä puupalikoiden kanssa. Välillä käydään naksupurkilla. Vaippa vaihtuu ja lapsi menee nukkumaan. Tavallisesti lasten päiväuniaika on äiti-ihmisen omaa aikaa (jos ei sitten kuukahda itsekin viltin alle), mutta tänään eivät uutiset jätä rauhaan. Ainakaan minua. Asia paisuu tunti tunnilta; kuolleet ja loukkaantuneet muuttuvat kaksinumeroisiksi, kerrotaan huudoista ja liikenteen pysäyttämisestä, kuvista näkee maassa makaavia ihmisiä ja paikan päältä ollaan saatu suomalainen langan päähän vaikkei enää mitään lankoja olekaan. Tulee huono olo. Nakkaan vaipan roskiin ja toivon parasta.
Tornista ei koskaan tullut ennätyksellisen isoa. Osittain se johtui räjähdyksestä ja osittain siitä, kun pieni innostunut käsi kävi sitä tyrkkäämässä. Siihen romahti torni, jonka päälle ylimmäksi oli laitettu nököttämään kissa. Siksi kissa, kun ne pysyvät hengissä helpommin henkiensä kanssa. Tuskin torni olisi muutenkaan kauan pystyssä pysynyt, sillä meillä ei ole yhtään vihreää dubloalustaa. Eikä sen puoleen muunkaan värisiä. Vakautta kaipaa niin suuri kuin pienikin ihminen.