Kirjasto on kiva paikka. Niin kauan kuin joku joka ei ole ikinä nähnyt pientä lasta ei kulje ohi ja väännä suupiestään ässäsuhinaa. Niin kauan kuin muistan palauttaa lainaamani ajoissa (kerran maksoin edellisen asuinpaikan kirjastoon 50€ x 2, vaikka asuin jo ihan muualla; ihminen voi unohtaa kaikenlaista). Niin kauan kuin saan rauhassa lukea puolituntia, mikä on lukiessa muuten aika vähän aikaa. Niin kauan kuin lapsi antaa luukkukirjan luukun olla rauhassa (=ei revi sitä tai sitä pitävää teippiä irti). Niin kauan kuin luukkukirjan luukkua aukaistessa kuuluu epämääräistä mölinää, ihan niin kuin kirja lupasi. Jos ei kuulu, lapsi kävelee kirjan päällä ja varmuudeksi vielä hyppää pattereiden kohdalla jos toimisi sittenkin. Mölinä on tärkeää. Lupaukset ovat tärkeitä. Jos pienen ihmisen lupaus petetään sillä, että luukkukirjan aasiluukusta ei kuulukaan aasin mölinää (vai hirnuuko hän?), niin pettymys voi saada lapsen myöhemmin vaihtamaan kadun puolta, kun kirjasto tulee vastaan. Vasta yhden sadun oppineena pieni Pettyjä toistelee kadun toiselta puolelta ”Iso, paha kirjasto. Iso, paha kirjasto.”.
Kirjastossa plaraan vähintään jännityshyllyt. Haikeana katselen jo luettuja jännärisarjoja (ja se on pahinta, kun sarjan viimeisen kirjan viimeinen sivu on kulumassa loppuun!). Romanttisten kirjojen hylly on minulle sama kuin jäisin pakastealtaan eteen kykkinään kesätamineissa liian pitkäksi aikaa. Tosin viimeksi tein poikkeuksen ja aloin miettiä ko. hyllyn kohdalla, että eihän nyt jokainen kirja voi olla danielle steeliä eli siirappia. Tartuin erääseen kirjaan. Se oli ”varma valinta” eli kirja, joka oli käännetty esille ohikulkijoita houkuttelemaan. Kotona: tykkäsin, luin, hain sarjasta seuraavan ja myös opin jotain uutta. Harvakseltaan haahuilen myös runo-osastolle mottona ”mitä uudemmat kannet sen sopivampi”. Tosin nykyrunoutta ei välttämättä tarvitse edes kirjoittaa, sen voi myös räpätä. Siitä sitten vaan runoilemaan tai räppäämään, kumpaan on lahjoja enemmän. Joitain elämänkertoja olis taas kiva lukea. Ja tyyliin mitä pitempään sitä on kirjoitettu sitä parempi se luultavasti on. Sillä jos kolme kuukautta tyypin kuoleman jälkeen R. Ahanahne on julkaissut mestarista elämänkerran, löytyy ne opukset ennen pitkää alelaarista. Joskus vilkuilen terveys-, kauneus-, hius-, hyvinvointi- jne oppaitakirjojamitälie. Jos avaan summanmutikassa opuksen ja ensimmäinen kuva on permanentista on pakko tarkistaa vuosi milloin joku todella teki permanentteja ja kirjoitti tämän kirjan. 1985. Aha. Äkkiä kirja takaisin hyllyyn ja kohti tuoreampia hiustenlaittovinkkejä. Äkkiä ennen kuin alkaa myös näyttämään syntymävuodeltaan.
Meidän lähikirjastoon oli tullut kahviautomaatti! Oli oikein hienoja kahvipapuja laitettu tönikän päälle lasipurkkiin koristeeksi haisemaan. Olin jo kirjastosta ja automaatista kaukana, ulkona noin roskapöntön kohdalla, kun maistoin kahvia. Roskapönttö sai samantien sisältöä jostain mitä en tunnistanut kahviksi ja automaatti saa jatkossa pitää kahvinsa, joka maksoi euron. Tai olkoon vaikka ilmainen. Kai kuvittelin, että kirjastosta ostettu kahviautomaatin kahvi on parempaa, kuin muualta ostettu kahviautomaatin kahvi. Kaikkea sitä pieni pää kuvittelee. Onneksi oli purkkaa taskussa.