Kahvista sana kaunis

Pidän aamuista eniten. Siis tässä nykytilanteessa ja silloin kun on järkevät yöunet takana. Ja vaikka ei olisikaan (niin kuin tänään), niin pianhan vähäunisuudestakin selviää (ei niin kuin tänään). Ja jos ei selviä (niin kuin tänään), niin sitten väsyttää koko päivän. No, sen tietää onneksi jo puoleen päivään mennessä, jos väsyttää koko ajan iltaan saakka. Silloin voi vain odottaa kärsivällisesti (muuta ei kannata tehdä) milloin ilta vihdoin tulee ja pää on nolla senttiä tyynystä. Silloin nukkuu vaikka kahvia olisi kulunut litroittain.

Vaikka viimeiset kymmenen vuotta olen sanonut olevani teetä juova ihminen ja nimenomaan halunnut olla se, niin kahvi on tuppautunut aamurutiineihin koko ajan sinnikkäämmin. Ja on ollut tervetullutta tuppautumista. Sinnittely kahvin kanssa alkoi yövuoropainotteisessa työssä. Keittää tirautin kahden kupin kahvit itselleni yön pimeinä ja hitaina tunteina, jotta pysyisin hereillä. Makunystyrät olivat tuskissaan, mutta niin vain hereillä koikkelehdin ja hetken olin jopa virkeä. Jos keitin kahvit liian myöhään, eli liian aikaisin aamulla, tuli maha kipeäksi, vähän kuin lapsella joka syö liian paljon karkkia.

Pikkuhiljaa kahvin juonti tuli tavaksi myös päivisin ja se oli kyllä kyläilykulttuurin syytä. Kyläilyä oli monta kertaa viikossa suuntaan ja toiseen kahvileipien ääreen itse kahvia unohtamatta. Ja niimpä minäkin: ”Noh, kaada nyt minullekin.” Ei tarvinnut paljoa kaataa, kun tuli tavaksi.

Pidin kirppistä ja ostin sieltä saamillani seteleillä moccamasterin. Se oli hieno. Silittelin sitä ohikulkiessani. Siinä oli vanhat lempparifarkut uudessa muodossa.

Sitten muuttui pohjois-Suomi eteläisemmäksi. Kahvi ja tee kisailivat keskenään kumman puoleen päivässä kallistun useammin. Teestä ei tule nyt sen kummemmin kerrottua, mutta hän onkin niitä vanhoja ystäviä, jotka eivät pidä melua itsestään.

Pikakahvista on ollut monen hetken pelastaja. Varsinkin sen hetken (niitten kaikkien tuhansien hetkien), jolloin vauva on halunnut olla äidin ihossa kiinni ja mielellään vaikka sulaa siihen. Kun kahvihammasta alkoi kolottaa hän ei millään ehdolla halunnut jäädä makoilemaan pinnasänkyyn, vaikka kuinka piti silmiään kiinni ja hengitti unenomaisesti. Ja koska on liian akrobaattista laittaa suodatinpussi, jonka alaosa pitää taittaa kahdella kädellä, mittailla vesiä ja puruja ja samalla kanniskella vauvaa muisti tämä äiti eräänä kirkkaana hetkenään pikakahvin. (Niitä hetkiä ei sinä vuonna kovin runsaasti ollutkaan.)

Osa ihmisistä vaihtaa paremman puoliskonsa vielä vähän paremmaksi. Ja tästä syystä meidän kodissa on uusi lemmikki, moccamasteri. En selitä tarkemmin, koska perheasiat voivat olla monimutkaisempia kuin Rubikin kuutio (sen saa ratkaistuksi mutta perheasioita ei) ja ulkopuolisen ihmisen mielenkiintoa yhtä vähän herättävä kuin koiran kakka tienposkessa (aina on niitä joita se kiinnostaa). Vanha moccis katosi läheisyydestäni vuosia sitten ja niin katosivat oikeatkin lemmikkini, kaksi hurmaavaa kissaa. Noh, kukaan heistä ei loppujen lopuksi ole päätynyt kilometriä kauemmaksi. Edelleen kuin omia olisivat. Tämä uusin, laskujeni mukaan kolmas moccikseni, on vähän käytetty, hyvässä hoidossa ollut, automaattikatkaisijalla varustettu yksilö, jossa on liian pitkä johto. Kiva kun olet vihdoin täällä! Tässä välissä olen ehtinyt tyytyä myös kakkosluokan kapineeseen, joka väänsi suodatinpussin purujen päälle. Hänen harminsa tosin on, että olen niin koukussa pikakahviin, että en ole vielä ehtinyt kahvitellut kanssaan. Mutta vielä sekin hetki koittaa! Me kaksi ja pala omenapiirakkaa. Silloin syttyy kynttilä.

Kirjastossa

Kirjasto on kiva paikka. Niin kauan kuin joku joka ei ole ikinä nähnyt pientä lasta ei kulje ohi ja väännä suupiestään ässäsuhinaa. Niin kauan kuin muistan palauttaa lainaamani ajoissa (kerran maksoin edellisen asuinpaikan kirjastoon 50€ x 2, vaikka asuin jo ihan muualla; ihminen voi unohtaa kaikenlaista). Niin kauan kuin saan rauhassa lukea puolituntia, mikä on lukiessa muuten aika vähän aikaa. Niin kauan kuin lapsi antaa luukkukirjan luukun olla rauhassa (=ei revi sitä tai sitä pitävää teippiä irti). Niin kauan kuin luukkukirjan luukkua aukaistessa kuuluu epämääräistä mölinää, ihan niin kuin kirja lupasi. Jos ei kuulu, lapsi kävelee kirjan päällä ja varmuudeksi vielä hyppää pattereiden kohdalla jos toimisi sittenkin. Mölinä on tärkeää. Lupaukset ovat tärkeitä. Jos pienen ihmisen lupaus petetään sillä, että luukkukirjan aasiluukusta ei kuulukaan aasin mölinää (vai hirnuuko hän?), niin pettymys voi saada lapsen myöhemmin vaihtamaan kadun puolta, kun kirjasto tulee vastaan. Vasta yhden sadun oppineena pieni Pettyjä toistelee kadun toiselta puolelta ”Iso, paha kirjasto. Iso, paha kirjasto.”.

Kirjastossa plaraan vähintään jännityshyllyt. Haikeana katselen jo luettuja jännärisarjoja (ja se on pahinta, kun sarjan viimeisen kirjan viimeinen sivu on kulumassa loppuun!). Romanttisten kirjojen hylly on minulle sama kuin jäisin pakastealtaan eteen kykkinään kesätamineissa liian pitkäksi aikaa. Tosin viimeksi tein poikkeuksen ja aloin miettiä ko. hyllyn kohdalla, että eihän nyt jokainen kirja voi olla danielle steeliä eli siirappia. Tartuin erääseen kirjaan. Se oli ”varma valinta” eli kirja, joka oli käännetty esille ohikulkijoita houkuttelemaan. Kotona: tykkäsin, luin, hain sarjasta seuraavan ja myös opin jotain uutta. Harvakseltaan haahuilen myös runo-osastolle mottona ”mitä uudemmat kannet sen sopivampi”. Tosin nykyrunoutta ei välttämättä tarvitse edes kirjoittaa, sen voi myös räpätä. Siitä sitten vaan runoilemaan tai räppäämään, kumpaan on lahjoja enemmän. Joitain elämänkertoja olis taas kiva lukea. Ja tyyliin mitä pitempään sitä on kirjoitettu sitä parempi se luultavasti on. Sillä jos kolme kuukautta tyypin kuoleman jälkeen R. Ahanahne on julkaissut mestarista elämänkerran, löytyy ne opukset ennen pitkää alelaarista. Joskus vilkuilen terveys-, kauneus-, hius-, hyvinvointi- jne oppaitakirjojamitälie. Jos avaan summanmutikassa opuksen ja ensimmäinen kuva on permanentista on pakko tarkistaa vuosi milloin joku todella teki permanentteja ja kirjoitti tämän kirjan. 1985. Aha. Äkkiä kirja takaisin hyllyyn ja kohti tuoreampia hiustenlaittovinkkejä. Äkkiä ennen kuin alkaa myös näyttämään syntymävuodeltaan.

Meidän lähikirjastoon oli tullut kahviautomaatti! Oli oikein hienoja kahvipapuja laitettu tönikän päälle lasipurkkiin koristeeksi haisemaan. Olin jo kirjastosta ja automaatista kaukana, ulkona noin roskapöntön kohdalla, kun maistoin kahvia. Roskapönttö sai samantien sisältöä jostain mitä en tunnistanut kahviksi ja automaatti saa jatkossa pitää kahvinsa, joka maksoi euron. Tai olkoon vaikka ilmainen. Kai kuvittelin, että kirjastosta ostettu kahviautomaatin kahvi on parempaa, kuin muualta ostettu kahviautomaatin kahvi. Kaikkea sitä pieni pää kuvittelee. Onneksi oli purkkaa taskussa.