Taas oli ohi kassanistujainen. Toivottavasti istujainen, sillä jos seisojainen olisi kestänyt viisi tuntia, olisi reisi sanonut itsensä irti siltä seisomalta. Olisi lähtenyt taksilla kotiin, kun ei kestänyt seuraani, jossa joutui vain seisomaan, eikä kukaan tarjoile edes juotavaa. Reittä voisi syyttää hienohelmaksi. Pohkeetkin muistavat milloin satulajakkara on ollut kaukana pakaroista, sillä aamuyön tunteina niidenkin kuuluisi nukkua. Sekä pohkeiden, että pakaroiden.
Mutta nyt siirryn kassan ylemmälle tasolle. Sille tasolle, missä katsotaan asiakasta suoraan silmien väliin. Sillä siihen, maksupäätteen eteen, ilmestyi noin vain asiakas valittamaan sunnuntaiaamuna kello 12.01. Asioin asiakkaan asiaa asiallisesti. Lisäksi hymyilin. Sen jälkeen kokeilin samaa taktiikkaa uudelleen, eli hymyilin vielä lisää. Niin helposti ei kuitenkaan ollut huijattavissa. Siinä hän muistutteli mielessään itseään olevansa oikealla asialla tuotepalautuksensa kanssa. Silloin pitää käyttää valittavaa äänensävyä, sehän melkein kuuluu tuotepalautuspakettiin. Mitä enemmän hän valitti ääneen, sitä enemmän hän tuntui odottavan minulta asiakaspalvelua. Herra Asiakas ei ollut kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että oli saapastellut siihen kohtaan kauppaa missä myydään, eikä anneta anteeksi. Ohjasin hänet siis järjestelmässä eteenpäin. Hymyilin hänen peräänsä kun sanoin, että hän joutuisi ehkä odottamaan hetken. Pääsin valittajasta näppärästi eroon. Luultavasti joku muu näppärä ohjaisi hänet ulos haukkumaan kuusta, jossa on orava. Ja käpy.
On kauppoja, joissa kassalla istuja on tunti toisensa jälkeen viivakoodin etsijä ja 16,50 euroa saisinko nähdä henkkarit kiitos hei -sanoja. Esimerkiksi meidän lähikaupan oma ja harmaa, eläke-elämää lähestyvä kassatäti. Käyn siellä niin monesti viikossa, ettei hän vaivaudu tänään sanomaan päivää, jos sanoi niin jo eilen. Vähitellen olen itsekin lakannut päivittelemästä. Tai sitten yritän tehdä hänen olonsa epämukavaksi ja sanon ylipirteällä ja kovalla äänellä PÄIVÄÄ!!!. Samalla hymyilen leveästi ja tuijotan häntä, kunnes hän joutuu nöyrtymään ja kohteliaisuussyistä vastaa katseeseeni. Niin ilkeä en sentään ole, että jäisin jutustelemaan tarjouksista tai muista tärkeistä asioista. Sitten on niitä kauppoja, joissa pitää muistaa hinta ulkoa tai kiristää se kassakoneelta. Olen tutustunut jälkimmäiseen. Pari kuukautta olen lypsänyt rahaa, ollut iloinen uudesta kokemuksesta, kysynyt ja opetellut, miettinyt mitä työkaverit ehtivät tehdä 12 minuutin pituisella tauolla ja miettinyt toisenkin asian eli millainen bakteeripesä käteni mahtaa olla päivän päätteeksi. Olen kuullut tarinan eräästä toisesta kädestä, jossa ei ollut enää sormea. Saha sahasi sen poikki. Hyvä puoli sahatussa sormessa on se, ettei käsi voi olla enää niin iso bakteeripesä. Jätin mainitsematta asiasta asiakkaalle. En myöskään kysynyt ostiko hän sahansa meiltä. Emme huolisi sitä kuitenkaan takaisin. Käsiä katkovaa sahaa.
Asiakas on joko itse myyjä tai muuten vain terävä, jos hän tietää miten väärin näpytelty numero maksupäätteessä korjataan. Tai sitten hän näpyttää sitä vähän väliä väärin nakkisormillaan ja on siksi oppinut jotain. Asiakas tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, kun hän ottaa kynän käteensä, ennen kuin myyjä tyrkyttää hänelle kuittia allekirjoitusta varten. Asiakas on ajattelevainen, kun hän kaivaa pankkikortin esille, ennen kuin myyjä sanoo summan. Joka tapauksessa joutuu maksamaan, jos ei aio varastaa. Asiakas on olevinaan nokkela, vaikka sanoo saman vitsin, kuin viime viikolla. Minä olen olevinani huvittunut samasta vitsistä kuin viime viikolla ja alan hi-hi-hihitellä. Joskus huvitun huulenheitoista oikeasti ja olen iloinen, että joku piristi päivääni.
Nyt paljastan millainen asiakas itse olen, kun pääsen kassalle. Siellä istuu uusi naama kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Tai milloin vain. Hänelle tulee ongelma. Hän miettii, arpoo ja ahdistuu kassakoneensa kanssa. Aivan kuin minä aikoinaan (ja välillä edelleen). Näen ongelman. Mietin kehtaanko sanoa mihin kohtaan kassakonetta kannattaa potkaista, jotta ongelma ratkeaa. Jätän kuitenkin sanomatta ja hymyilen, kun hän huikkaa kipaisevansa hakemaan apua. Tuijotan kuittirullaa, tuota ongelman ydintä, ja nappia, jota painamalla asia olisi jo puoliksi ratkaistu. Etusormi on jo menossa nappia kohti, mutta saan sen houkuteltua purkkapussien pariin. Tätä voisi kutsua luovaksi tauoksi; minä joudun nyt odottamaan, vaikka olisin voinut äsken auttaa. Mielikuvitus on se, mitä ei voi estää laukkaamasta luovan tauon aikana. Mitä tapahtuu, jos vaihdan kuittirullan nyt pikaisesti? Pääsisin seuraamaan minisirkusta mikä syntyy, kun keltanokka ja konkari tulevat takaisin, eikä mitään ongelmaa olekaan. En tunne keltanokan ja konkarin luonteenlaatua, mutta saan hihityskohtauksen, kun kuvittelen heidän vuoropuhelunsa. Lopulta he lähestyvät kaikkia odottajia omenoitten välistä. Keltanokka puolittain juoksee ja kuikuilee samalla taaksepäin mihin etana oikein jäi. (Eläke-elämää lähestyvät kassatyöntekijät ehtivät saada monta lempinimeä.) Kuittirulla vaihtuu uuteen ja samalla keltanokan poskien punainen väri haalenee. Ojentaessaan kuittia minulle tylytän keltanokkaa sen verran, etten ota sitä vastaan. Samalla toivotan hyvät päivänjatkot ja hymyilen.
Kaupoissa pitää hymyillä. Ne ovat sosiaalisia tiloja.