Pidän aamuista eniten. Siis tässä nykytilanteessa ja silloin kun on järkevät yöunet takana. Ja vaikka ei olisikaan (niin kuin tänään), niin pianhan vähäunisuudestakin selviää (ei niin kuin tänään). Ja jos ei selviä (niin kuin tänään), niin sitten väsyttää koko päivän. No, sen tietää onneksi jo puoleen päivään mennessä, jos väsyttää koko ajan iltaan saakka. Silloin voi vain odottaa kärsivällisesti (muuta ei kannata tehdä) milloin ilta vihdoin tulee ja pää on nolla senttiä tyynystä. Silloin nukkuu vaikka kahvia olisi kulunut litroittain.
Vaikka viimeiset kymmenen vuotta olen sanonut olevani teetä juova ihminen ja nimenomaan halunnut olla se, niin kahvi on tuppautunut aamurutiineihin koko ajan sinnikkäämmin. Ja on ollut tervetullutta tuppautumista. Sinnittely kahvin kanssa alkoi yövuoropainotteisessa työssä. Keittää tirautin kahden kupin kahvit itselleni yön pimeinä ja hitaina tunteina, jotta pysyisin hereillä. Makunystyrät olivat tuskissaan, mutta niin vain hereillä koikkelehdin ja hetken olin jopa virkeä. Jos keitin kahvit liian myöhään, eli liian aikaisin aamulla, tuli maha kipeäksi, vähän kuin lapsella joka syö liian paljon karkkia.
Pikkuhiljaa kahvin juonti tuli tavaksi myös päivisin ja se oli kyllä kyläilykulttuurin syytä. Kyläilyä oli monta kertaa viikossa suuntaan ja toiseen kahvileipien ääreen itse kahvia unohtamatta. Ja niimpä minäkin: ”Noh, kaada nyt minullekin.” Ei tarvinnut paljoa kaataa, kun tuli tavaksi.
Pidin kirppistä ja ostin sieltä saamillani seteleillä moccamasterin. Se oli hieno. Silittelin sitä ohikulkiessani. Siinä oli vanhat lempparifarkut uudessa muodossa.
Sitten muuttui pohjois-Suomi eteläisemmäksi. Kahvi ja tee kisailivat keskenään kumman puoleen päivässä kallistun useammin. Teestä ei tule nyt sen kummemmin kerrottua, mutta hän onkin niitä vanhoja ystäviä, jotka eivät pidä melua itsestään.
Pikakahvista on ollut monen hetken pelastaja. Varsinkin sen hetken (niitten kaikkien tuhansien hetkien), jolloin vauva on halunnut olla äidin ihossa kiinni ja mielellään vaikka sulaa siihen. Kun kahvihammasta alkoi kolottaa hän ei millään ehdolla halunnut jäädä makoilemaan pinnasänkyyn, vaikka kuinka piti silmiään kiinni ja hengitti unenomaisesti. Ja koska on liian akrobaattista laittaa suodatinpussi, jonka alaosa pitää taittaa kahdella kädellä, mittailla vesiä ja puruja ja samalla kanniskella vauvaa muisti tämä äiti eräänä kirkkaana hetkenään pikakahvin. (Niitä hetkiä ei sinä vuonna kovin runsaasti ollutkaan.)
Osa ihmisistä vaihtaa paremman puoliskonsa vielä vähän paremmaksi. Ja tästä syystä meidän kodissa on uusi lemmikki, moccamasteri. En selitä tarkemmin, koska perheasiat voivat olla monimutkaisempia kuin Rubikin kuutio (sen saa ratkaistuksi mutta perheasioita ei) ja ulkopuolisen ihmisen mielenkiintoa yhtä vähän herättävä kuin koiran kakka tienposkessa (aina on niitä joita se kiinnostaa). Vanha moccis katosi läheisyydestäni vuosia sitten ja niin katosivat oikeatkin lemmikkini, kaksi hurmaavaa kissaa. Noh, kukaan heistä ei loppujen lopuksi ole päätynyt kilometriä kauemmaksi. Edelleen kuin omia olisivat. Tämä uusin, laskujeni mukaan kolmas moccikseni, on vähän käytetty, hyvässä hoidossa ollut, automaattikatkaisijalla varustettu yksilö, jossa on liian pitkä johto. Kiva kun olet vihdoin täällä! Tässä välissä olen ehtinyt tyytyä myös kakkosluokan kapineeseen, joka väänsi suodatinpussin purujen päälle. Hänen harminsa tosin on, että olen niin koukussa pikakahviin, että en ole vielä ehtinyt kahvitellut kanssaan. Mutta vielä sekin hetki koittaa! Me kaksi ja pala omenapiirakkaa. Silloin syttyy kynttilä.