Takapihan pahis

Istun mattotelineellä ja katson kun pieni lapsi viihtyy itseään korkeamman heinikon vieressä. Hän ottaa heinistä kiinni, vetelee niitä, kiskoo ja polkee remmikengällä lyttyyn. Jos nyt yhtä heinää voi lyttyyn polkea. Kun sitkeänpuoleinen heinä sattuu lähtemään irti alkaa kuulua pientä hihitystä ja onnistumisen tunne on ilmeinen. Pian heinä lentää kuitenkin käsistä selän taakse nurmikolle, eikä lapsi sen kummemmin jää heinän elämää suremaan tarttuessaan jo seuraavaan korteen.

Omat ajatukseni harhailevat. Tuijotan ja piirrän mielessäni kehyksen, jonka sisällä on lapsi. Lapsen ympärillä on luonto, lähinnä heinää ja apilankukkia ja mitä näitä nyt on. Naapurin pojan mopo ja nokkoset on rajattu kehyksien ulkopuolelle. Sen sijaan lapsen musta työntökärry hänen vieressään sopii oikein hyvin hieniin. Tulisi hieno taulu.

Sitten huomaan ajankulun, kiitos kovan mattotelineen rautojen, kun istuma-asentoa täytyy muuttaa vähän väliä. Kuinka kauan lapsi on seissyt yhdessä kohdassa? Kaksi vai viisi minuuttia? Ihmeellisen kauan joka tapauksessa. Olen iloinen keskittymisestä, vaikka kohde onkin heinä. Heinät vetävät kai puoleensa.

Ajasta siirryn hätkähtäen ikuisuuteen, eli ikuisuuspelkoon nimeltä punkki. Pitäisikö rynnätä katsomaan onko punkki jo lapsen kädessä, korvan takana, jalassa tai hiuksissa? Siihen ei tarvita edes puolta yhtään mitään, kun musta piste liikkuu kohteeseen, sillä niin ovela on punkin hyppy. Teen notkahtavan liikkeen eteenpäin, mutta sitten hillitsen itseni. Ei täällä pitäisi olla punkkeja. Meillä päin on hitaita kotiloita. Ja kivoja muurahaisia. Koitan rauhoittua ja antaa myös lapsen olla rauhassa. Koittaminen ei kuitenkaan auta, kun muistan kirjoituksen, jonka mukaan punkit ovat vallanneet jo koko Suomen. Eli myös meidän takapihan. Asuuko takapihalla sankari, pahis, josta minä en tiedä mitään? Ja tässä minä vain istun edelleen kuvitteellinen kahvikuppi kädessä ja nautin, enkä ole kantamassa lastani turvaan. Sillä kantaa hänet pitäisi kesken noin kivojen punkki-uhkaa-minua leikkien. Ennen kuin ehdin leikkiä itse enempää ajatus-sotaa ratkaisee lapsi, kuvitteellisesti uhattu, asian itse. Hän ottaa mustan kärrynsä ja lähtee. Menen perässä. Tunnen itseni aavistuksen typeräksi. Tietenkin hiekkalaatikko on kivempi juttu, kuin kasa heinää.

Kauniista kohtauksesta, jossa on lapsi ja luonto tuli hetkessä avoimin silmin nähty painajainen, jossa oli lapsi ja punkki. Lapsen itsesuojeluvaiston ollessa kyvytön saa äiti-ihminen lapsensuojeluvaistoa tuplamäärän. Tämä ihminen kuvittelee kaiken mahdollisen mahdollisimman todeksi. Aina ei mene ihan huti ja aina ei osu ihan kohdilleen. Eikä se lopu ikinä. Nimittäin huoli.

Illalla tarkistin. Ei punkkia.

Lamppu kirjahyllyssä

Sain takaisin kauan kadoksissa olleen lamppuni. Se oli juuri niin hieno kuin muistelinkin. Kolmiosainen, lasia ja maitolasia, tyyliä ja näyttävyyttä. Eli se sopii meille juuri ja juuri. Kodin yhdessä kohdassa on näyttävyyttä ja toisessa iso reikä. Reiät ovat ikuisuusasioita, niin kuin moni projekti kotona on. Reikä pitäisi peittää. Tai sitten nostaa reikään nojaavaa taulua parikymmentä senttiä ylemmäs, jotta ruma kohta peittyisi kokonaan. Väliaikaisratkaisukin voi jäädä puolitiehen. Pahinta on, että en enää itse huomioi reikää. Vieraat luultavasti huomioivat. Ainakin yksi kerran kysyi mistä reikä on tullut ja paljasti näin kaikkien muidenkin ajatukset. Vastasin, että seinällä oli huono päivä. Totuus on, että en tiedä. Tai muista. Jotain samaa on siinä, kun ostaa uuden läppärin tai luurin. Ensin uutta aarretta varjelee kaikelta pahalta. Parin kuukauden päästä (kun uutuuden viehätys on kadonnut) läppärissä on kuivunutta maitoa ja luuri tippunut kerran tai pari vessan pönttöön.

Yhdessä maitolasikuvussa on vanhoja halkeamia. Halkeamat tulivat, kun kuvut heilahtivat vastakkain, vaikka olin juuri varoittanut heilumisesta. Nämä mitäs-minä-juuri-sanoin tilanteet ovat muuten ihmisen heikko kohta. Ne jäävät päähän erityisen hyvin, kun ärtymyksen lomassa tuntee itsensä viisaaksi. Onnettomuudesta huolimatta halkeamat eivät äkkiä vilkaistessa näy. Kehun niitä kylläkin olevan, jos joku vaikka haluaisi katsoa tarkemmin.

Lampun paikka on hakusessa. Vaikka kuinka haen näissä muutamassa huoneessa, en löydä. Toisaalta kesällä on valoa tarpeeksi. Välillä jopa niin paljon, että joutuu suojautumaan aurinkolaseilla ja pimennysverhoilla. Eli lamppua ei ole kiire saada paikoilleen ainakaan sen päätarkoitusta ajatellen. Siispä nostin sen kirjahyllyn päälle. Siellä se nököttää niin kauan, että sopeutuu ajatukseen olevansa nyt kirjahyllyn asukki, oppii lukemaan ja on valaistunut sisäisesti ilman sähköä. Pölyt laskeutuvat lampun päälle ja ympärille. Jossain vaiheessa lamppu luultavasti näyttää olevan kirjahyllyssä niin luontevasti, että ajattelen sen ihan kuuluvan sinne.

Mutta mitäpä lampusta kirjahyllyssä, kun ihminenkin voi olla tilanteessa mihin ei todellakaan kuuluisi. Voi olla sekunteja tai vuosia. Sekunteja, kuten Ronaldo, kun veti pallon pilkulta tolppaan. Sillä hetkellä, miljoonien silmäparien tavoittamattomissa päänsä sisällä, hän luultavasti manasi pyöreän pallon hevonkuuseen ja toivoi, että olisi valinnut elämänsä pääpalloksi ihan jonkin muun (kuin) pallon. Ja vuosia…siitä on olemassa aivan liikaa esimerkkejä.

Naisen kruunu

Kampaaja on paljon muutakin, kuin pelkkä parturi-kampaaja. Hän on uudisraivaaja hiusviidakossa, ilmeen muuttaja, päähieroja, jutustelija, kuuntelija, virheiden peittäjä ja kahvin keittäjä. Jos hänen kanssaan syntyy pitkäaikainen suhde hänestä tulee myös suorasukainen ehdottelija. Me tapasimme vasta toista kertaa, joten en oikein luottanut hänen alkavan ehdotella mitään. Siispä menin hyvissä ajoin paikalle etsimään vastauksia hiuslehdistä, joita hiuspaikat ovat pullollaan. Vaikka en luottanut oikein niihinkään. Siis lehtiin. Yhden asian sentään olin päättänyt. Blondi ei tule enää taloon.

Tiesin olevani päivän viimeinen asiakas ja yritin keksiä mitä haluan. Asetuin siinä määrin ammatinharjoittajan lahkeisiin, että tiesin hänen toivovan pikaista kotiin pääsyä. Minusta ei olisi kivaa, jos pitäisi alusta alkaen keksiä mitä asiakas haluaa. Varsinkin, jos viimeinen keksitty ehdotus (eli vaihtoehto) on ristiriidassa sen kanssa mikä asiakkaalle sopii. Siinä pääsee vielä lopuksi taistelemaan maksaako asiakas vai ei, kun Kodinkuvalehti on luettu loppuun ja toinen on katsonut peiliin. Silloin viimeinen oljenkorsi on enää se, jos tuolissa istuja on erehtynyt aluksi sanomaan ”vapaat kädet”.

Hiuslehdissä on paljon kuvia hiuksista. Kuvissa oli sellaisia hiuksia, jotka toimivat vain siinä paikassa missä kuvat on otettu. Sellaisten hiusten omistajat eivät ui koskaan. He sanovat rannalla kavereilleen, että uikaa te, kun mulla on tää tukka. Osassa kuvien hiuksista on montaa eri väriä. Se on tämä sateenkaari-aika. Lopetin pläräilyn, venytin hiirenkorvat suoriksi ja vein lehdet takaisin hyllyyn, jotta seuraavakin pää pääsisi pähkäilemään. Päätökseni oli kampaajan varmistusta vaille valmis.

Istuin kampaajan nahkatuolissa kampaajan hieroessa päänahkaani. En tiennyt päähieronnan olevan 20 euron arvoinen. En ennen kuin myöhemmin, kun puolijuoksin autoa kohti vesisateessa ja pelkäsin uuden tehostevärin valuvan veden mukana viemäriin. Yritin samalla suojata kännykkää pisaroilta kumarassa asennossa silläkin uhalla, että samalla törmään liikennemerkkiin tai mummoon. Mummot ovat hitaita ja siksi he joutuvat sateen uhriksi. Ja siksi mummot ovat niin ryppyisiäkin. Yritin vilkuilla sivua, jonne piti ilmaantua kuva uudesta kuontalostani. Ei ollut ilmaantunut. Ilmeisesti kuvaa joutuu lataamaan tunnin tai pari, kun tuli niin monta muutosta päähän. Tai sitten kampaaja päätti päästessään minusta (eli kahdesta tunnista ja neljänkymmenestäviidestä minuutista) eroon, että hän ei lataile tämän homman päälle enää mitään kuvia minnekään, vaan keskittyy kesään. Kuvien sijaan hoksasin ilmoituksen ilmaisesta päähieronnasta pesun yhteydessä toukokuun ajan. Joko en ole aiemmin tajunnut, että pään hieronnastakin on veloitettu pankkikorttia höylätessä, tukka on sattumalta kaivannut päivitystä päähierontojen ilmaiskuukausien aikana, tai muut kampaajat eivät tajua tai halua veloittaa päähieronnasta mitään. Tai sitten kampaajani on nero. Ainakin minusta kotiin ajaessa tuntui siltä.

Kotiloita kodissa

Alkuviikko kului kotiloiden parissa. Tai niitä me ainakin jahtasimme, äitini ja minä. Olin pitänyt kotiloita harmittomina ja hitaina, vaan kaikkea muuta. Äiti sai minut järkiini. Kotilot aikoivat tuhota koko takapihan ja siirtyä sen jälkeen etupihalle, syödä ja lihoa ja leikkiä joulua toukokuussa, mikäli en tekisi mitään.

Löysin kaapista tyhjän jäätelörasian, jossa luki Aino ja maininta suklaasta. Kirjahyllyssä on pari Aino-kirjaa, mutta ne eivät auttaneet tässä asiassa, vaan viihdyttivät lasta sillä välin, kun hänen äitinsä kyykki selkäranka mutkalla etsien kotiloita. Ja kyllä niitä löytyikin. Yhteensä kolmisenkymmentä kovapintaista ja (silti) limaista yksilöä napsin kertakäyttölusikalla rasiaan. Osa oli juuri alkaneen kesän satoa, mutta en säälinyt heitä vähempää kuin vanhempiaankaan. Saalistin koko porukan haistelemaan jäätelön tuoksua, jota rasiassa ei enää ollut (tiskikoneen vuoksi). Ikävää.

Huomasin itsessäni alkukantaista vaistoa, tai jotain sen suuntaista, sillä jäin saalistamiseen koukkuun. Katson vielä tuon nurkan, kiven, laatan, seinän, maan, ruohon, kengän pohjan, räystäskourun, rattaat (!!!mistäs sitä tietää missä ne tykkäävät nukkua). Halusin pitää minun takapihani minun reviirinäni. En luovuttaa sitä kotiloille, jotka olivat sinne etanamaisesti, mutta kuitenkin vyöryneet.

Perheen pienimmällä oli ilmeisesti kotiloista sama, epäilyttävä kutina. Tai ainakaan lapsi ei pelännyt kutinoita, sillä hän karkasi kotoaan ensimmäistä kertaa ja istua mätkähti 25 metrin päähän kotiloläjän päälle hiekkalaatikkoon. Naapurin pojat olivat keränneet sinne oikean kotiloarmeijan. Tosin se armeija oli äkkiä tuhottu reilulla kymmenellä kilolla ja vaipalla. En kertonut pojille heidän lemmikkiensä olevan tuholaisia. En halunnut olla ensimmäinen, joka aiheuttaa kotilotrauman.

Keinun laudan toisessa päässä (runoja vuosien takaa)

Kutsun kotiani riippukeinuksi, lehvästöksi.

Haaveita korkeiksi puiksi,

joihin tukevasti juurrun.

Seiniäni piiritän

keltaisilla ja vihreillä

maaliraidoilla.

Valon kasvattamia

narsisseja ruohomatolla,

joista sääret käy kirjaviksi.

Sutini maalasi suuret lehdet,

jotta päivä paistaisi sisään.

***

Omintakeisinta minulle oli

kertyneet onnellisuusprosentit

kahisevista takinhihoista.

Heijastimista,

jotka kilahtelivat vastakkain,

kun astelimme

samaan tahtiin.

***

Aavistan:

kun tulen kotiin

kuulostelet

millä tuulella,

millä tempperamentilla

kuljen eteiseen,

eteisen kautta keittiöön,

keittiön läpi olohuoneeseen.

Pysähdyn

keveästi huokaisemaan

ikkunasta ulos.

***

Tädissä ala-asteen opettajaa

naksuvine pinneineen,

pyörivine ranteineen

nauhakenkineen.

Täti, pyydä toistamaan

kirjan sivua kääntämään,

ihmisiksi olemaan.

Täti, palauta

minut hetkeksi

pulpettiin istumaan.

***

Iltalenkillä

käyn sanasotaa

itseni kanssa.

Jälleen häviän.

Kohdalle sattuva

koivunoksa

heilahtelee

paljaana jälkeeni.

***

Valtion rautatie

toivottaa minut

tervetulleeksi takaisin

elämäni raiteille.

***

Kodin hengettäreni

oli muuttanut pois.

Paennut parkuvaa pyykkiä.

Kylpyhuoneen vasemmassa nurkassa

kahisi kuiva, huutava lakana:

Roikota vielä kolmaskin viikko!

Ja uhkasi syttyä palamaan.

***

Kolikkomaa, kärryolot.

Lastaan laivaan puoltavaan

maidon, voin, arkileivän.

Pinoan banaanitertun paikoilleen.

Satamassa viivyttelen.

Toivon toisenlaisen,

pilaantumattoman sään.

***

Mielessäni aivastan.

Tietäisitpä, tietäisitpä

kuinka suuri siskonpeti.

Oli vihreitä seiniä,

joihin maalattiin

oransseja kukkia.

Niiden alla majaili

kuusi kokonaista patjaa.

Kohtaammeko,

ymmärrämmekö

toisiamme todella koskaan.

***

Tavallisella tiellä

tavallinen nainen.

Puolustavan hymyn ympäriltä

sulaneet juonteet

paljastivat kymmenen aviovuoden,

paljastivat kymmenen lähitaistelutarinan

päättyneen

kevään keltaisiin krookuksiin.

Tavallisella tiellä

vanha, tuore suhde.

Rakoilevat kapeat ikkunaverhot.

Rakoilee valossa

tavallisen naisen arki.

Kaunis lähetys

kerrostalon kaksiosta.

Naapureissa tavalliset naiset

taputtavat käsiään.

Kadehtivat

muuttunutta miestä.

***

Maassa valkoisia,

virallisia kaksioita.

Tahdon tutkia

kaksioiden karttaa.

Yhdestä löysin saunan,

jossa iltaisin puristetaan

appelsiinimehua kuppiin.

Toisen keittiön sydämellä

on taito rakkauden tappuroihin.

Kolmannen kulumia

pienet katseet,

hellät hetket hoitivat.

Neljännessä kattoparru,

jossa kiinni lautakiikku,

josta säkkituoliin hypättiin.

Viidennessä tuoksui

neilikka ja apila.

Tervehtien kynttilä valutti

parafiininsa ovelle asti.

***

Rouskutan omenan.

Samalla kasan ajatuksia

pieniksi paloiksi.

Karan jätän kissalle.

Nukun vielä hetken.

Riskit ja rivarikyttäys

Elämässä pitää ottaa riskejä, jotta elämässä tuntuisi elämisen tuntu. Pieni lapsi ottaa riskejä vähän väliä. Nousee seisomaan, vaikka tietää kaatuvansa, kun maailma hämmästyttää niin kovasti vähän ylempää silmäiltynä. Lapsi silmäilee epäilyttäviä ruokia, joita äiti muussaa ja pilkkoo eteen. Hän ottaa yhden herneen sormiinsa ja puristelee sitä nähdäkseen onko sisälläkin epäilyttävää vihreää, jota pitäisi syödä. On siellä. Herne siirtyy lopulta suuhun ja riski on otettu. Lapsi löytää kirjahyllystä paksun kirjan. Omia pieniä kirjoja olisi vieressä, mutta ymmärtäähän sen, ettei aina halua katsoa omia kirjoja, kun vieressä on läjäpäin paljon isompia. Lapsi tarttuu kirjaan kaksin käsin, kun huomaa ettei pelkästään yhdestä kädestä ole nyt apua. Sitten seuraa jännitysnäytelmä, kun lapsen kävelee horjuvin askelin ympäri huonetta käsissään oman pään paksuinen kirja. Maton repsottava kulma vaanii pieniä varpaita ja kirjan liukas pinta uhkaa aiheuttaa kirjan tippumisen varpaille. Pienet varpaat vastaan maton kulma ja iso kirja.

Aikuisten pitäisi olla enemmän lasten kaltaisia ottaessaan riskejä. Minä vein eilen pyykit ulos narulle. Siellä tuulessa yrittivät kuivua iltaan mennessä, mutta eivät onnistuneet. Illalla mietin haenko puolikuivat pyykit yöksi sisälle, vai otanko riskin ja jätän ne taloyhtiön pyykkinaruille lepattamaan yöksi. Lepattaessaan ne voivat kutsua vieraita käsiä nyppimään kamppeet mukaansa pyykkipoikineen päivineen. Lopulta otin riskin. Yöllä nukuin huonosti. Näin unta pyykeistä, jotka juoksevat pitkin poikin naruja vieraita käsiä karkuun. Aamulla ryntäsin ulos katsomaan mitä kalsareille kuuluu. Ei ollut kelvannut kenellekään. Ehkä vika oli huonoissa vaatteissa.

Naapuruston kouluikäiset tenavat ottavat myös riskejä. Ja naapuruston jo koulunsa päättäneet ovat seuranneet kirjaimellisesti heidän jalanjälkiään. llmeisesti he kaikki vihaavat asfalttisella kävelytiellä kulkemista ja rakastavat meidän pihan nurmikkoa. Siitä he menevät läpi reppu selässä tai koira hihnan päässä, pyörällä tai mopolla, jos sellainen sattuu alla olemaan. En ole käynyt laskemassa montako kymmentä metriä he oikaisevat. Sen sijaan laskin montako satasta olisin voinut hävitä, kun pari tenavaa hakkasi talvella jääpuikkoja talon vierustalla ilmalämpöpumpun ulkoyksikköön. Siitä lähtien olen ollut rivarikyttääjä. Riski on, että myös he kutsuvat minua sellaiseksi.

Kesäkö siellä?

Samalla kun karvakauluksinen takki tuntee yksinäisyyttä eteisen naulakossa varpaat totuttelevat tekemään yhteistyötä sandaaleiden kanssa. Läpsyttimet on repäisty kaapin perukoilta sen kummemmin ennakkovaroituksia antamatta. Samoin suomalaiset ovat joutuneet aivan yhtäkkiä sietämään aurinkoa. Eli +20 asteen suomalaista hellettä. Meillä kotona pelkästään ihmiset eivät kärsi. Nakkelin nimittäin paprikoiden alut kukkapenkkiin lisää paprikoitumaan, vaikka minulla ei ollut hajuakaan haluavatko ne vielä olla siellä. Kukattomasta penkista tuli paprikapenkki. Vaikka sekin on huono sana, sillä penkki siitä tiilikasasta on kaukana. Mutta voi siinä reunalla silti istua. Kuvittelee vaikka samalla mielessään miltä tuntuisi juurtua elämään tiilien sisällä.

Yllätin itseni ostamasta aurinkorasvaa jo toukokuun ensipäivinä, koska nyt pitää tehdä kaikenlaisia kesäisiä juttuja. Kuten varoa aurinkolaseista jääviä bandajälkiä, imuroida pikkueteisestä hiekkaa pois, miettiä miten huijata muurahaiset kävelemään toista reittiä kuin sitä mikä kulkee meidän talon vierustaa, puhaltaa lapsen uima-allas keuhkovoimilla täyteen ja kuunnella aamuyön lintukonserttia kello viisi. Pitää kiirehtiä kesäistymään. Viikon päästä kesä voi jo rapista rusketuksen mukana saunan lauteille ja olla muisto vain. Sinne menevät takaisin saunaan lämmittelemään, suomalaiset. Ei siis kannata myöskään hävittää karvakauluksista eteisen naulakosta yläkaappiin, sillä juhannushan on jo puolentoista kuukauden päästä.

Säilytän silti sandaalit lähellä ja toivon.

Vappu ja sen pallot

Sekaannuin vappupallohässäkkään. Eräänä iltana vappupalloja piti kaasuttaa täyteen pieni miljoona. Kaasupullo alkoi näyttää riutuneelta jo ennen kuin puolet kävelevistä koirista oli saanut jalat alleen ja helikopterit nousseet ilmaan. Paikalla olevat innokkaat äidit mittailivat naruja ja sitoivat niihin painoja. Toiset viivailivat papereista yli nimiä, kun palloihin oli merkattu mitä kukin perhe oli tilannut. Kuulin juttuja edellisistä Vapuista ja surullisen kuuluisa äitiläppä näytteli osaansa. Sitten olin minä, aika äitiläpätön äiti. Olin osallistunut joihinkin pieniin vanhempaintoimikunnan toimiin, mutta koin mielessäni, etten oikein kuulunut joukkoon. Silti kaikki olivat kovasti tervetulleita toimimaan yhteiseksi hyväksi, enkä antanut periksi. Kesken kuluvan illan päätin testata äitien huumorintajua ja heittää ilmoille pallojen joukkoon Vitsin.

Edellisenä päivänä oli Tsernobylin räjähdyksestä kulunut 30 vuotta. Kaasupullo muistutti minua asiasta, jostain kumman syystä. Katsoin äitiä (ja nimesin hänet Pallo Miljoonaksi), joka ähersi kaasun kimpussa pienessä huoneessa, johon me kuusi äitiä olimme ahtautuneet. Kaasupullo päästi ilmoilleen ensimmäiset sihinänsä ja minä kokeilin kepillä jäätä, joka on jo aikaa sitten sulanut. ”Tuleekohan kohta toinen Tsernobylin räjähdys.” Muualla lause olisi ollut melkeimpä hauska, etukäteen ehkä jokaisen mielessä muhinut vitsi. Tässä porukassa kuulin yhden kuivan hehheh-vastauksen lähimmältä mammalta, joka istui liian pienellä penkillä. Olisi ottanut sopivan penkin. Olisi voinut naurattaa enemmän. Ei ollut muhinut etukäteen se vitsi näiden äitien päässä, vaan pään täytti oma aika pallomeren keskellä. Huoneeseen tuli kolmen sekunnin pitkä hiljaisuus, jonka äänekkäin äiti katkaisi ilmoittamalla, että Lahtisten perheeltä puuttui vielä Punahilkka. Varmaan se oli Punahilkan susi, joka muistutti minua niistä muutamista aiemmista kerroista, jolloin en ollut kestänyt enää ja minun oli ollut pakko heittää ei-äitiläppää äitejä kuhisevaan pesään. Ne kerrat ei toimineet koskaan.

Vappupalloihin törmättiin kirjaimellisesti isossa marketissa. Ei päästy kävelemään niiden ohi, kun hyökkäilivät kimppuun ja narut kietoutui jalkoihin. Koska pidän mukanani aina pieniä oranssivarsisia saksia päätin vapauttaa pallot tyhmistä naruistaan ja päästää liitelemään iloisesti. Pienet punaiset sydänpainot vain itkivät perään. Eikä isot vihreät neliöpainotkaan niiskutukselta säästyneet.

Vappupallo pyöri myös pyöräni ympärillä, kun eräänä iltana poljin kotiin. Halusin, että myös minun pieni lapseni saa tuijottaa silmät ymmyrkäisenä foliopalloa Vappuna. Valitsin hänen puolestaan pienen Nalle Puh-pallon. Oli siinä Nasukin, mutta hän tuntuu aina jäävän möhömahan varjoon. Maksoi kuusi euroa. Nalle Puhin voi tyhjentää, kun siihen kyllästyy ja täyttää vuoden päästä uudestaan. Lapsi on tyytyväinen myös ensi vuonna. Jos ei vaan satu kasvamaan vuoden aikana niin paljon, että ymmärtää sitten haluta valita jo itse oman pallonsa. Luultavasti käy niin, enkä pääse huijaamaan halvimmalla pallolla uudestaan. En halunnut myöskään, että hän vielä tänä vuonna lentää taivaalle liian suuri pallo sidottuna lapaseen, joten valitsin pallon itse.

Vaput ovat vaarallisia. 

Kassalta kuuluu kummia

Taas oli ohi kassanistujainen. Toivottavasti istujainen, sillä jos seisojainen olisi kestänyt viisi tuntia, olisi reisi sanonut itsensä irti siltä seisomalta. Olisi lähtenyt taksilla kotiin, kun ei kestänyt seuraani, jossa joutui vain seisomaan, eikä kukaan tarjoile edes juotavaa. Reittä voisi syyttää hienohelmaksi. Pohkeetkin muistavat milloin satulajakkara on ollut kaukana pakaroista, sillä aamuyön tunteina niidenkin kuuluisi nukkua. Sekä pohkeiden, että pakaroiden.

Mutta nyt siirryn kassan ylemmälle tasolle. Sille tasolle, missä katsotaan asiakasta suoraan silmien väliin. Sillä siihen, maksupäätteen eteen, ilmestyi noin vain asiakas valittamaan sunnuntaiaamuna kello 12.01. Asioin asiakkaan asiaa asiallisesti. Lisäksi hymyilin. Sen jälkeen kokeilin samaa taktiikkaa uudelleen, eli hymyilin vielä lisää. Niin helposti ei kuitenkaan ollut huijattavissa. Siinä hän muistutteli mielessään itseään olevansa oikealla asialla tuotepalautuksensa kanssa. Silloin pitää käyttää valittavaa äänensävyä, sehän melkein kuuluu tuotepalautuspakettiin. Mitä enemmän hän valitti ääneen, sitä enemmän hän tuntui odottavan minulta asiakaspalvelua. Herra Asiakas ei ollut kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että oli saapastellut siihen kohtaan kauppaa missä myydään, eikä anneta anteeksi. Ohjasin hänet siis järjestelmässä eteenpäin. Hymyilin hänen peräänsä kun sanoin, että hän joutuisi ehkä odottamaan hetken. Pääsin valittajasta näppärästi eroon. Luultavasti joku muu näppärä ohjaisi hänet ulos haukkumaan kuusta, jossa on orava. Ja käpy.

On kauppoja, joissa kassalla istuja on tunti toisensa jälkeen viivakoodin etsijä ja 16,50 euroa saisinko nähdä henkkarit kiitos hei -sanoja. Esimerkiksi meidän lähikaupan oma ja harmaa, eläke-elämää lähestyvä kassatäti. Käyn siellä niin monesti viikossa, ettei hän vaivaudu tänään sanomaan päivää, jos sanoi niin jo eilen. Vähitellen olen itsekin lakannut päivittelemästä. Tai sitten yritän tehdä hänen olonsa epämukavaksi ja sanon ylipirteällä ja kovalla äänellä PÄIVÄÄ!!!. Samalla hymyilen leveästi ja tuijotan häntä, kunnes hän joutuu nöyrtymään ja kohteliaisuussyistä vastaa katseeseeni. Niin ilkeä en sentään ole, että jäisin jutustelemaan tarjouksista tai muista tärkeistä asioista.                                                                             Sitten on niitä kauppoja, joissa pitää muistaa hinta ulkoa tai kiristää se kassakoneelta. Olen tutustunut jälkimmäiseen. Pari kuukautta olen lypsänyt rahaa, ollut iloinen uudesta kokemuksesta, kysynyt ja opetellut, miettinyt mitä työkaverit ehtivät tehdä 12 minuutin pituisella tauolla ja miettinyt toisenkin asian eli millainen bakteeripesä käteni mahtaa olla päivän päätteeksi. Olen kuullut tarinan eräästä toisesta kädestä, jossa ei ollut enää sormea. Saha sahasi sen poikki. Hyvä puoli sahatussa sormessa on se, ettei käsi voi olla enää niin iso bakteeripesä. Jätin mainitsematta asiasta asiakkaalle. En myöskään kysynyt ostiko hän sahansa meiltä. Emme huolisi sitä kuitenkaan takaisin. Käsiä katkovaa sahaa.

Asiakas on joko itse myyjä tai muuten vain terävä, jos hän tietää miten väärin näpytelty numero maksupäätteessä korjataan. Tai sitten hän näpyttää sitä vähän väliä väärin nakkisormillaan ja on siksi oppinut jotain. Asiakas tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, kun hän ottaa kynän käteensä, ennen kuin myyjä tyrkyttää hänelle kuittia allekirjoitusta varten. Asiakas on ajattelevainen, kun hän kaivaa pankkikortin esille, ennen kuin myyjä sanoo summan. Joka tapauksessa joutuu maksamaan, jos ei aio varastaa. Asiakas on olevinaan nokkela, vaikka sanoo saman vitsin, kuin viime viikolla. Minä olen olevinani huvittunut samasta vitsistä kuin viime viikolla ja alan hi-hi-hihitellä. Joskus huvitun huulenheitoista oikeasti ja olen iloinen, että joku piristi päivääni.

Nyt paljastan millainen asiakas itse olen, kun pääsen kassalle. Siellä istuu uusi naama kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Tai milloin vain. Hänelle tulee ongelma. Hän miettii, arpoo ja ahdistuu kassakoneensa kanssa. Aivan kuin minä aikoinaan (ja välillä edelleen). Näen ongelman. Mietin kehtaanko sanoa mihin kohtaan kassakonetta kannattaa potkaista, jotta ongelma ratkeaa. Jätän kuitenkin sanomatta ja hymyilen, kun hän huikkaa kipaisevansa hakemaan apua. Tuijotan kuittirullaa, tuota ongelman ydintä, ja nappia, jota painamalla asia olisi jo puoliksi ratkaistu. Etusormi on jo menossa nappia kohti, mutta saan sen houkuteltua purkkapussien pariin. Tätä voisi kutsua luovaksi tauoksi; minä joudun nyt odottamaan, vaikka olisin voinut äsken auttaa. Mielikuvitus on se, mitä ei voi estää laukkaamasta luovan tauon aikana. Mitä tapahtuu, jos vaihdan kuittirullan nyt pikaisesti? Pääsisin seuraamaan minisirkusta mikä syntyy, kun keltanokka ja konkari tulevat takaisin, eikä mitään ongelmaa olekaan. En tunne keltanokan ja konkarin luonteenlaatua, mutta saan hihityskohtauksen, kun kuvittelen heidän vuoropuhelunsa. Lopulta he lähestyvät kaikkia odottajia omenoitten välistä. Keltanokka puolittain juoksee ja kuikuilee samalla taaksepäin mihin etana oikein jäi. (Eläke-elämää lähestyvät kassatyöntekijät ehtivät saada monta lempinimeä.) Kuittirulla vaihtuu uuteen ja samalla keltanokan poskien punainen väri haalenee. Ojentaessaan kuittia minulle tylytän keltanokkaa sen verran, etten ota sitä vastaan. Samalla toivotan hyvät päivänjatkot ja hymyilen.

Kaupoissa pitää hymyillä. Ne ovat sosiaalisia tiloja.

Kiukku ja siivous

Siivoaminen sujuu rivakasti, kun on ärsyyntynyt. Suu kiinni huudan kädessäni olevalle rätille. Rättiparka tekee puhtaampaa jälkeä, kuin epätoivoisimpina hetkinään, vaikka ei ymmärrä miksi on kiukun kohde. Tiskikone huokailee juuri pesemiensä astioiden perään, koska pelkää niiden särkyvän. Heittelen muumikupit eri pituisiksi pinoiksi, haarukat lentävät vihollistensa lusikoiden joukkoon, eikä omituisen malliselle vuoalle löydy edelleenkään sopivaa paikkaa. Haukun vuokaa brutuksekseni, kun tungen sitä lautasten ja kaapin seinän väliin. Siihen se ei oikeasti mahdu, mutta sillä on vain kaksi vaihtoehtoa ja toinen on roskapönttö. Matto yrittää oikoa itseään suoraan ennen kuin ehdin potkimaan sen kulmia. Suu kiinni huutaminen on taitolaji. Siivoaminen on taitolaji. Rättien, tiskikoneen ja mattojen ymmärtäminen se vasta taitoa vaatiikin. 

Päivittäiset kotityöt ovat vähenemään päin, mutta kiukku ei ota laantuakseen. Kiukkuisena ei voi istua rennosti sohvalle, ottaa kahvikuppia käteen ja selailla juuri tullutta naistenlehteä. Etenkään, kun meille ei tule yhtään naistenlehteä. Lehden kuusi ensimmäistä sivua on täynnä mainoksia. Ja mainoksissa hymyilevät naiset, jotka uskovat ihmesienessä olevan taikaa ja hammastahnan tekevän hampaista yhtä valkoiset, kuin kuvanmuokkausohjelma heidän hampaistaan. Ärsyyntyneenä pienet asiat saavat suuret mittasuhteet. Varmaan olen jonain tammikuisena kiukkuhetkenä jättänyt tilaamatta koko lehden mainoksien vuoksi. Tai sitten olen sanonut tilaavani minkä lehden vain, kunhan siinä ei ole mainoksia. Olkoon vaikka venelehti, kunhan siinä ei ole mainoksia. Olkoon tietoni veneistä olematon, eli päässäni veneen perä on tyyrpuuri ja mastossa kiinni on paapuuri, kunhan siinä ei ole mainoksia.

Tunteista, johon kummallista kyllä myös kiukku kuuluu, on hyötyä. Kodissani oli räjähtänyt pieni pommi suurinpiirtein olohuoneen ja eteisen puolivälissä. Nyt sirpaleet on siivottu. Ehkä niitä löytyy vielä ensi viikolla verhon takaa tai sohvan alta. Mutta mitä silmä ei näe, sitä sydän ei sure. Siivotessa on hyvä olla periaatteita, jotta ei siivoaisi ihan koko aikaa. Sillä kun ensimmäisestä nurkasta pääsee viimeiseen nurkkaan, pitää aloittaa ilman kahvitaukoa taas ensimmäisestä nurkasta, jos haluaa kodin alati olevan putsiputsi.

Unohdan sujuvasti ikkunoiden pesemisen ja lupaan pitää kahvinkeittimelle seuraa loppupäivän. Suunnittelen mihin kuppiin kaadan kahvini tällä kertaa, enkä aio päästää sitä jäähtymään. Kiukku meni maton alle, hävisi imurin huutavaan putkeen, sekoittui kahvin joukkoon, mutta lupasi tulla taas takaisin. Pyysin piipahtamaan, kun kodissa olisi taas sotkuista, enkä jaksaisi siivota. Kiukku tunsi itsensä tarpeelliseksi ja lupasi.

Pieni musta peli

Katsoin pari lätkämatsia. Touhua täynnä oli jo pelkkä puolituntinen ennen kiekon tipahtamista jäähän. Tunnelman nostattaminen alkoi studiosta, jonne oli saatu legenda muistelemaan menneitä hyviä aikoja. Oli pelattu kypärällä ja ilman kypärää, saatu mitaleita ja naisia, korkattu ja sammuttu, pelattu ja pelattu vielä vähän lisää. Studion triosta ei lähdettykään pikimmiten pikkumustan pariin, vaan he alkoivat katsoa videoita. Kyseessä oli ilmeisen historiallinen video, sillä mustavalkoinen kuva ei valehtele. Historiat usein ovat mustavalkoisia. Näkyi hauis, mitali ja takapuoli menossa suihkuun. Se todisti legendan olleen elävä. Studion tyypit alkoivat muuttua hiljalleen päässäni pingviineiksi. Vetimetkin oli jo.

Kiekkoyleisö pääsi vihdoin kokeilemaan palkeitaan nimeltä keuhkot. Pelaajat tulivat jäälle yrittäen sirklata pikkuihmisten muodostamasta kunniakujasta läpi. Nostin peukalot jännittyneenä ylöspäin. Olisi noloa, jos joku olisi unohtanut luistimen suojan paikoilleen ja ensimmäisillä jäisillä metreillä alkanut kompuroimaan. Vaikka ehkä kompurointi olisi unohtunut, jos hän olisi tehnyt ottelun ensimmäinen maalin. Mikä tosin on toiveunta, sillä YouTube muistaa myöhemmin, jos muut eivät. Seurasi liuta tärkeitä esittelyitä, nopeita kättelyitä ja laulun luikautuksia. Sohipa joku karvapäisen mikrofoninkin kanssa ympäriinsä kysellen tunnelmia ja koti-ikävää. Mutta koska pelataan? Unohtuiko tyypeiltä kiekko jonnekin? Lähdettiinkö sitä hakemaan jostain sillä porukalla, joka on perustettu niitä tilanteita varten, kun kiekon katoaa? Olen kuullut huhuja. Kaikkeen varautuvat.

Ensimmäisen erän puoliväliin mennessä tuomari oli luistellut kadehdittavasti takaperin, mokke ottanut huikkaa, mokke torjunut, mokke nöyrtynyt, sinivalkoaitio jauhanut purkkaa ja minulle tullut nälkä. Mietin onko mangokana yhtä hyvää jännittäessä kuin ilman jännitystä. Vilkuilin paistinpannua. Kun selostaja ei huomannut hiippailin sen ääreen.

Toinen erä alkoi ja pikakana oli valmiina kanssani sohvalla. Kiekko näkyi liikkuvan tahmeammin vastustajan päässä. Potkivat sitä välillä, kun ei muuten liikahtanut. Yleisön meteli vaihtui aalloiksi, jotka ovat muutenkin harvinaisia Suomessa. Sinivalkoiset kaulaliinat nousivat ja laskivat nätisti, ja sisupastillit pienenivät heilujien suussa. Minulla riitti jännittämistä jo siinä kaatuisiko maitolasi pyöreältä käsinojalta vai ei.

Kolmannen erän aikana mietin kuka oikeasti haluaa olla puolustaja. Parhaan pelaajan titteli menee maalin tehneelle tai eniten kiekkoja torjuneelle, koska ollaan niin jäätävän hyviä, ettei tarvitse omassa päässä pyöriä. Se on hienoa, sillä suomalaiset kannattajat voivat olla vaativia. Tuntuukohan pakista koskaan pakittaessa, että otampa nyt tuon kiekon ja jätän hyökkääjän nojailemaan mokkeen. Teen maalin ja olen vähän vähemmän kukkonen. Mutta ei keskushyökkääjänkään rooli ole kummoinen. Kun vastustaja tekee maalin, tulee kentälliselle pitkä miinus. Se ulottuu tulevan supertähden otsaan asti. Nuorten hyökkääjien ensimmäinen ryppy on otsassa oleva viiva, jonka Jalonen piirsi. Sitten joukkue menee voittamaan ja miinus sai päälleen pystysuoran viivan. Plop, plop, plop, sanoi plussapisteet.

Mm-kisoja odotellessa.

Kaksin kalenterin kanssa

Käännän kalenterin sivua ja jään tuijottamaan seuraavaa viikkoa. Eri värisillä mustekynillä on raapustettu jokaisen päivän kohdalle jotain ylimääräistä. Näkyy olevan taas monta kissaa ristittävänä. Ja ilmeisesti osa kylän koiristakin. Lauantaista on vedetty nuoli sunnuntain puolelle ja siihen lisätty jotain tärkeää. Jonkin pikaisesti töherretyn tekstin väri on muuttunut kesken kaiken. Ilmeisesti mustekynän halut huonon muistini tukemiseen loppui (ravistelusta huolimatta) ja hän luovutti paikkansa seuraavalle kärkipäälle. Me vanhanaikaiset kalenterin kuskaajat sen tiedämme; hyvä kynä on tärkeä asia.

Jään ajattelemaan asiaa hiukan pidemmälle. En mustekyniä, vaan niitä pieniä asioita, joilla ihminen täyttää kalenterinsa ja arkensa. Mitähän kamalaa tapahtuisi, jos en osallistuisikaan Kadonneiden kattien-hyväntekeväisyyskampanjaan? Etsijät joutuisivat kävelemään, kun eivät saisikaan polttoainetta. Etsijä, jolla itsellään on kevättä rinnassa, ymmärtää lopulta miksi kissa on nostanut häntänsä ja lähtenyt. Entä kuka pahoittaa mielensä perinpohjaisesti, jos Kahvit ja tippaleipä-tapaaminen peruuntuu moikkulimoi-tutun kanssa? Tippaleipä ei ole vielä edes ajankohtaista syötävää, vaikka kauppiaat yrittävätkin vedättää niitä jo ostamaan. Sitä paitsi olen edelleen herkkulakossa. Lakko on mauton (jotkut saattavat mennä oman lakkonsa puolesta mauttomuuksiinkin), hajuton (useimmat lakot luultavasti, sillä lehden kuvissa näkee harvoin nenäänsä piteleviä), kaloriton (jotain ne vetää siellä kuitenkin), olematon (no, se ei ole enää lakko). Moikkulimoi-tuttu ottaisi seurakseen lehden, mikäli haluaisi kahvilaan väkisin mennä. Tai luultavimmin hän somettaisi ja kahvi loppuisi ennen sometusta.

Minulle tulisi paha mieli siitä, jos joku muu pahoittaisi mielensä minun takiani. Ja kuitenkin oma pahoitettu mieleni olisi luultavasti pahoittunut enemmän kuin jonkun muun mieli. Yritän estää kulmakarvoja kurtistumasta. On mukavaa kun on tekemistä. On mukavaa tehdä erilaisia juttuja erilaisten ihmisten kanssa. Asioiden huomaamaton kasautuminen vain ei ole hyväksi, ei vaikka olisi mukaviakin juttuja. Mukavistakin jutuista voi alkaa kärsiä. Ihan noin vain. Ja silloin sitä on pieni ihminen ihmeissään ja peruspsykologian ymmärrys kärsii. Lumipalloefekti toimii keväälläkin ja kärsimisestä seuraa stressi, tuo nykyihmisen perivihollinen.

Lyön kalenterin kiinni ja samalla hoksaan erään tärkeän seikan. Kävelen mielessäni takaperin samaan tilanteeseen, mutta en otakaan kalenteria käteeni. On myöhäisilta ja väsymyksen hetki. Juon iltateetä kaikessa rauhassa ja rykimättä. Pöydällä on leivänmuruja ja länttejä jogurtista. Tuijottelen niitä kaikessa rauhassa enkä aio pyyhkiä yhtään mitään. Ajatuksissani kuljen seuraavaan päivään ja hetkeen, jolloin olisin energinen ja kaipailisin pientä ylimääräistä säätöä arkipäiviin. (Sellaisia hetkiä on, sillä muutenhan ei olisi tapellut mustekynän kanssa.) Avaisin kalenterin innoissani ja keittiön luutu olisi toisessa kädessä. Hoksaisin seuraavan viikon lisämausteet ja mielessäni taputtaisin käsiä yhteen kuin pikkulapsi.

Niin pienestä se voi olla kiinni. Illasta ja aamusta. Energiasta ja silmäpusseista. Kissasta ja tippaleivästä. Minusta ja sinusta.

 

(ps. Välttelin jostain syystä tarkoituksella sanaa kiire, vaikka se olisi tähän niin hienosti sopinut. Onnistuin. Mutta kiireestä viis.)

Salihaamu

Eräänä iltana rohkaistuin kohtaamaan salihaamun mikä oli päässäni kummitellut jo tovin. Nakkelin urheiluun liittyviä tavaroita reppuun. Aioin olla salilla vika, siis vika sinne menijä. Ehtii sitä vartissakin saada hien pintaan. Ja myöhemmin voi kehuskella sillä kuinka uimahallin vartija joutui repimään irti crostrainerista ja heitti pihalle.

8,50€ köyhempänä marssin pukukopeille. Tavoilleni uskollisena katsoin olisiko valitsemani kopin ylähyllylle unohtunut joltain seteli, joka korvaisi köyhtymiseni. Ei ollut, edelleenkään. (Mieleeni ei olisi vierehtänytkään viedä seteliä kassalle.) Jos minulla olisi omituisia tapoja enemmänkin olisin kurkkinut jokaisen auki olevan kaapin ylähyllylle. Suihkuosastolta tuleva mummeli olisi huomannut puuhani ja pöyristyneenä lentänyt sille mille on pehmeintä laskeutua. Siis silloin kun ollaan alastomana uimahallin pukukopeilla. Pyllähdyksestä tulisi suuri mustelma ja verenpurkauma ja sydämentykytys ja tahdistin sekoisi nykyajan kotihoidon tuella elävistä. Järkytyksestä johtuen pitäisi kutsua ambulanssi. Lanssimiehet eivät haluaisi tulla naisten pukkareille, koska joku kuitenkin vetäisi jutun valkoperuukkisen luokse. Mummeli tuupertuisi mustelmaansa ja kaikki tämä vain omituisen tavan vuoksi (mitä siis harkitsen vielä). Lopputulos: salil vika, eikä sika.

Aikaa lämmittelylaitteessa oli kulunut 2 minuuttia 23 sekuntia, kun reisiin alkoi sattua. Olen täällä, ilmoitti reisi, vaikka ei sitä muutenkaan voisi olla huomaamatta. Sitkeästi poljin menemään 20 minuuttia (kyllä, 15 minuuttia kuntosalilla on vitsi). Polkiessani pohdin poljenko liian raskaalla vastuksella, miksi kuntopyörät on sijoitettu crostrainereitten taakse, onko lapsi syönyt iltapalaa hyvin vai huonosti, voinko olla mukavissa lämmittelylaitteissa koko ajan menemättä ollenkaan varsinaisiin kuntolaitteisiin, miksi korvanappien oikea kuuloke ei toimi, miten venyteltiin pohkeita, voiko täältä karata ja tehdä mitenkään helpommin.

Kyseisellä kuntosalilla on uudet laitteet. Toki hikistyneet jo paikallisten eritteistä, mutta silti. Uusista kapineista soutulaite oli ilkein. Luulin soutelevani lepposasti huhtikuun illassa, mutta luuloksi jäi. Alli parinsa kanssa alkoi huudella tuskissaan, kun vapaa soutu alkoi ottaa kunnolla vettä alle. Tai päälle. Nimittäin hiki norui otsalle niin, että aloin nähdä hallusinaatioita eli soutaa edellä olevan juoksumattotyypin kantapäille. Niin pitkälle en kuitenkaan soutanut viidessäkään minuutissa.

Korvanapeissa Aamulypsyn uusinta sanoi heiheit. Samalla luovutin hikisen paikkani seuraavalle laitteesta, minkä nimeä en todellakaan tiennyt. Tein liikkeet oikein, jos edellinen teki. Juomapullo on tyhjä, eikä pissattanut. Jänniä juttuja sattuu salilla.

Kotona odotti jälkimainingit eli venyttely. Magnesiumpilleri poskessa tein venyttelyjä ja muistelin 20 sekunnin ohjetta. Varmaan sekin ohje jo uusittu. Vuosi on lyhyt aika ohjeiden uusintaan.

Sen verran hyvä olo tuli, että aion mennä ensi viikolla uudestaan. Epäillen, mutta kuitenkin.

Mämmijuhla

Pääsiäisen jämiä vietetään. Suklaamunista on kuoret jäljellä, mutta mämmiä ei ole kukaan avannut. Se on aina yhtä epäilyttävän näköinen eväs. Mies ei suostu koskemaan, vaikka rasia on pienin ja nätein keltakansinen minkä kaupasta löysin. Lapsi liittää mämmin ulkonäön johonkin muuhun, eikä aio mennä lankaan, vaikka haju puuttuu. Sama lapsi haluaa leikkiä enemmän ja vähemmän taidokkaasti maalatuilla pääsiäismunilla. Sovimme, että hän siivoaa itse jälkensä, niin kuin ei vielä koskaan ennen.

Rouva Aurinko suvaitsi tänään osallistua pääsiäisen viettoon ja ilmaantui aamulla meidän kodin yläpuolelle. Parhaillaan hän yrittää hitaasti vasemmalta kiirehtien tulla keittiön ikkunaan katsomaan miten eiliset multakarkelot menivät. Meni heikunkeikun. Nimittäin näppärästi jälkeenpäin googlettaessa tämä nykynuoren sanakirja kertoi, että siemenet olisi pitänyt laittaa (taitavat puhua kylvämisestä tai jostain) kosteaan multaan. Sinne menivät kuivaan multaan. Ja edelleen kuivaa multaa tungin päälle. No, sentään hoksasin kastella suihkepullolla. Joka muuten on tarkoitettu alunperin hiusten kasteluun. Jospa suihkepulloon en ollut lisännyt hoitoainetta tai muuta tököttiä. Nimittäin tasaisin väliajoin (noin viisi kertaa viikossa) pääni viettää päivää nimeltä bad hair day ja kuvittelen tököttien tekevän tukastani jälleen naisen kruunun. Olisi ikävää syödä porkkanaa, jolla on jalat tai jotain.

Tykkään juhlistaa juhlia pienillä tavoilla. Pääsiäisen juhlan pilaa, jos ovikello ei soi, eikä kukaan hoe monotonisella äänellä virvon varvon pääsiäismunia mulle. Älkää lapset lopettako sitä kivaa perinnettä, jotta en joudu syömään teille tarkoitettuja herkkuja yksin, eli liho ja masennu. Pääsiäismunien maalaus on kivaa, mutta munia tyhjäksi puhaltaessa toivon, että napanuoraa ei olisi keksitty. Voi hankkia keltaisia ja vihreitä kynttilöitä. Rairuohon voi vaihtaa aikuisena ohraruohoon ja todeta, että se pysyy pystyssä paremmin. Ja myöhemmin, kun lapsi menee päiväkotiin, voi ihmetellä päiväkodin eteisessä isoon ääneen siniset tossut jalassa miksi lapsi on tehnyt rairuohon, joka kasvaa alaspäin. Voi laittaa ruohoon tipuja (niitä on nykään muunkin kuin keltaisen värisiä). Seuraa sitten vierestä kuinka surkean näköisiä tipuista oikein tulee, kun vähän suihkepullolla suhauttaa. Voi myös yrittää muistella pääsiäisen sanomaa, kun tylsät sakset kädessä vääntää eri värisistä kartongeista pupuja ja kotkotteja.

Muiden juhlien analysointia kun on niiden aika. Ehkä. Nyt mämmille.