Marita, tekijä sivustolla lähes tahdikasta

Isoja ja pieniä torneja

Leikimme lapsen kanssa dubloilla kaikessa rauhassa. Tornista oli juuri tulossa yli metrin mittainen, kun joku päätti räjäyttää Brysselissä. Koko Eurooppa alkoi vavista ja meidän telkkari pukkasi siitä kuvaa ulos. Hercule Poirot hoksasi siirtyä sivuun ylimääräisen uutislähetyksen tieltä ja jatkaa pulmien ratkontaa hieman myöhemmin.

Siitä tietää, että uutisia tulee pitkin päivää, kun jo aamusta huomaa ajattelevansa maailman menoa ja näkee peilistä oman leukansa nojailevan rintaan. Papereistaan uutisia lukevan ja korvanapista niitä kuulevan naama vaihtuu. Vesikannukin tyhjenee. Ikävät uutiset janottavat. Osa kansasta ei vielä tiedä tästä murhenäytelmästä, jos sattuvat vaikka olemaan töissä missä pitää tehdä töitä. Mutta minä ja muutama muu kotiäiti voidaan ahdistua ihan vapaasti.

Legoleikki loppuu ja lapsi alkaa häärätä puupalikoiden kanssa. Välillä käydään naksupurkilla. Vaippa vaihtuu ja lapsi menee nukkumaan. Tavallisesti lasten päiväuniaika on äiti-ihmisen omaa aikaa (jos ei sitten kuukahda itsekin viltin alle), mutta tänään eivät uutiset jätä rauhaan. Ainakaan minua. Asia paisuu tunti tunnilta; kuolleet ja loukkaantuneet muuttuvat kaksinumeroisiksi, kerrotaan huudoista ja liikenteen pysäyttämisestä, kuvista näkee maassa makaavia ihmisiä ja paikan päältä ollaan saatu suomalainen langan päähän vaikkei enää mitään lankoja olekaan. Tulee huono olo. Nakkaan vaipan roskiin ja toivon parasta.

Tornista ei koskaan tullut ennätyksellisen isoa. Osittain se johtui räjähdyksestä ja osittain siitä, kun pieni innostunut käsi kävi sitä tyrkkäämässä. Siihen romahti torni, jonka päälle ylimmäksi oli laitettu nököttämään kissa. Siksi kissa, kun ne pysyvät hengissä helpommin henkiensä kanssa. Tuskin torni olisi muutenkaan kauan pystyssä pysynyt, sillä meillä ei ole yhtään vihreää dubloalustaa. Eikä sen puoleen muunkaan värisiä. Vakautta kaipaa niin suuri kuin pienikin ihminen.

Markus Kajon artikkelista ”Kiitollisuuden aiheita tänään” kirjoitettu oma versio:

Kiitollisuuden aiheita tänään

Ei asu iglussa tai näkkäriä sängyssä syövän ihmisen kanssa. (Iglu sulaisi vähän väliä ja näkkärin päälle kiduksekkaan onkimiseen kuluva aika kuluisi iglua jääpaloilla paikkaillessa.)

Ei ole hurahtanut lightiin. (Väittävät pullon olevan kevyempää tavaraa. Kerran erehdyin ostamaan ja kotona saman painoiseksi totesin. Mutta niin on light-sukupolvi isoksi paisunut, että en alkanut asiaa vastaan sen kummemmin julkisesti kapinoimaan.)

Ei ole piilokaljua. Koska kalju se on. (En halua liukuportaissa peilata Juha Vuorisen kaljusta omaa kaljuani. Liukuportaissa se onnistuisi, koska olen lyhyempi kuin Juha, muutoin ei ja se on Juhan ilo.)

Ei ole purrut kynsiä niin lyhyeksi, että alkaa sattua. (Yöllä kesken rem-unen herää sormessa olevaan inhottavaan kipuun. Kasvan, ilmoittaa kynsi kivulla. Ja kasvoi vain.)

Ei kulje töihin kimppakyydeillä. (Joutuisi kuuntelemaan joka aamu ankeiden sävelten saattelemana miehestä, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Näkisi kuinka vieressä istuvat nyökkäilisivät ja samaistuisivat. Varsinkin maanantaisin, kun lauantai-illan kuvitelmat ovat muuttuneet sunnuntai-aamun yksinäiseen hammasharjaan, jota ei ole tarvinnut lainata kenellekään. Ja kukapa niin tekisi muutenkaan.)

(tässä on leikisti YouTuben linkki, josta joutuu kuuntelemaan miestä, jolle ei koskaan tapahdu mitään)

Voi vaihtaa kanavaa, kun radiossa lauletaan miehestä, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Varsinkin silloin, kun itsellä on tylsä eli ankea eli tapahtumaköyhä vaihe elämässä. Tai jos on tapahtunut liikaa voi laittaa radion isommalle ja toivoa tapahtumaköyhyyden tarttumista. Ihminenhän toivoo sitä mitä hänellä ei ole. Ja usein radiot saavatkin ihmisen metsään menemään. Milloin meistä tulee petoja ja milloin aikuisia naisia. Ja milloin ollaan muuten vain jammattu liikaa ratissa ja ollaan sen jälkeen keula petäjässä.

(tässä on leikisti YouTuben linkki, josta joutuu kuuntelemaan miestä, jolle ei edelleenkään koskaan tapahdu mitään)

Ei ole kameleontti. (Voi lakata kynsiä.)

Ei ole Ikean keksijä. (…)

Voi hankkia oman lehmän. (Niin ottaa hermoon, kun maito on aina loppu.)

Ei omista vedenkeitintä. (Älkää jatkossakaan tuoko sitä lahjaksi. Teekattilani haluaa säilyttää omanarvontuntonsa.)

Ei ole liian paljon aikaa. (Sitä on täsmälleen saman verran kuin ennenkin. Ehtii ripustaa pyykit, mutta ei laittaa niitä kuivumaan. Ehtii maksaa laskut ja tehdä uusia. Ehtii juoda aamukahvin, mutta ei tukehduttaa ketään hiljaiseksi tuntikausia kannen alla. Ehtii tapella, mutta ei sopia. Ehtii ostaa, mutta ei koota. Ehtii nauraa, mutta ei itkeä. Ehtii itkeä, mutta silloin ei voi nauraa.)

Unohtaa olevansa supermutsi ja onkin ihan tavallinen mutsi. (Supermutsiuden tunteesta pääsee kyllä eroon (noin joka toinen päivä); lapsi lyö varpaansa ja alkaa huutaa niin, että neuvolatäti neuvolasta juoksee paikalle neuvomaan. Supermutsi olisi rakennuttanut muumitalon sillä erolla, että myös talon sisällä olevat kulmat ovat pyöreitä.)

Ei ole puhtaat ikkunat. (Linnut lentäisivät päin ikkunoita seinien sijasta. Kuolla kupsahtaisivat. Pian kiertäisi kuollut varpusparvi mökkiä. Auran muotoon toivoisivat hautaamista, vaikka eivät aurassa ikinä lentäneetkään. Siinä yrittäisivät kuolleena päteä. Ja niin tyhmiä pieniä lintuja kuitenkin olivat, että ikkunaan lensivät, kun joku liian innokas kävi ne puhtaaksi hinkkaamassa.)

Menee päivissä sekaisin. (Ei tarvitse muuten mennä sekaisin.)

On häiritsevä korvamato tai hikka. (Unohtuu huonot asiat. Se on hikan tehtävä.)

Ei ole autossa vilkkua, joka vilkuttaa kolme kertaa. (Ihmettelisin tätä ja repisin koko viiksen irti. Kun pysähtyisin liikennevaloihin heiluttaisin viikseä ikkunasta. Jos olisin kääntymässä oikealle antaisin viiksen vieressä istujalle. Pyytäisin häntä käyttämään tätä autoni manuaalivilkkua. Tyyppi pitäisi minua hulluna ja ilmoittaisi asiasta Nurmijärven Viidakkorumpuun. Viidakkorummun kyläpoliisit hakisivat ja veisivät suorittamaan autokoulua uudestaan. Autokoulussa istuisin teoriatunneilla viiksi käsilaukussa. Ajotunneilta ajaisin yksi ylimääräinen viiksi kojelaudalla. Opettaja hermostuisi viikseen, jäisi sen sekä omien viiksiensä kanssa tienvarteen, soittaisi taksin ja käskisi minun maksaa. Maksaminen ei loppuisi tähän, vaan jatkuisi autokoulun kolmanteen vaiheeseen, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Vaiheilu jatkuisi päässäni kolmannesta neljänteen ja neljännestä viidenteen vaiheeseen. Istuisin autokoulun odotusaulassa joka maanantai vuoteen 2020 saakka, eikä viiksi saisi minua pysymään poissa. Lohduttelisin itseäni sillä, että vaikka autokoulu on kallis, on dna halpa. Eikä minulla olisi sitäkään, vaan yrittäisin soittaa kallista puhelua puhelinmyyjälle takaisin Hullut päivät-esitteestä. Sitä en kuitenkaan häneltä saa, vaan tuntisin oloni taas hiukan hullummaksi.)

On kukkamultien vaihtamisen aika ja sillon voi hävittää koko kukan. (Nakkasin tänään 1/4 biojätteeseen, ekologinen kun yritän olla. Vai miten se sanotaan. Ei tarvitse enää niin paljon multaa ostaa. Ei sormet mustu. Ei kuluta vettä ja epämääräistä saippuaa maaperään.)

On haaveita, joita ei tiennyt haaveiksi ennen kuin ne toteutuivat. Ei kaatunut haaveet, ennen kuin toteutuivat, koska ei tiennyt niitä haaveiksi.

Näkee nollat taulussa. (Ja huomaa edelleen jaksavansa.)

Kilpailija Jussi

Telkkari on jäänyt päälle. Kukaan ei katso sitä ja kaukosäädin on hävinnyt. Tuttu juttu ja erittäin ärsyttävä sellainen. Iso plussa asiassa on, että äänet on vaimennettu.

Jään tuijottamaan. Siellä on jokin kisa menossa. Aikuiset ihmiset juoksevat, lentävät, uivat, patikoivat, ja samalla tekevät tekemisestään niin kauhean tärkeää. Varsinkin tämä jenkkiversio. Pudistelevat päätään kulmakarvat rypyssä ja levittelevät käsiään niin, että viereen ei mahdu kukaan seisomaan. Kummallisen näköistä. Suomalainen Jussi katsoo ja tekee. Jos tarve on, niin toteaa. Äänensävystä (joka ei kuulu, koska töllö on edelleen äänettömällä) voisi leikin sijaan luulla kyseessä olevan perinnön, tai jonkin muun yhtä tärkeän asian. Silloin aikuiset ihmiset tykkäävät riidellä tai olla muuten vain tohkeissaan.

Välillä vain toinen puoli parista joutuu pahaan paikkaan. Parhaillaan tyypit heittää sumean krokotiiliveden äärellä kolikkoa ja molemmat toivovat pääsevänsä kannustajan rooliin. Sen jenkki ainakin osaa, jos uintitaito pettää. ”Pystyt siihen! Olet mahtava! Pystyt siihen kyllä! Olet edelleen mahtava!”

Sitten tapahtuu vasemman puoliselle kilpailijalle elämää suurempi asia. Hän saa klaavan. Typerässä kolikossa ei ole kolmea tai neljää puolta, jolloin todennäköisyys vetää räpylät jenkkijalkaan olisi puolesta edelleen pienentynyt. Kilpailija ei pidä uimisesta. Tähän saakka hän on syönyt sammakon, hypännyt vuorelta, istunut tulimuurahaispesään, hakannut itseään pullolla päähän ja lukenut Stephen Kingiä, mutta nyt pitäisi uida. Enää he eivät voi vaihtaa osiakaan vaikka haluaisivat, sillä tähän kilpaan lähtenyt pelaa eikä pelkää. Ja turhaa nössöilyä muutenkin sellainen säätäminen.

Samassa kilpailija muistaa kuvaajan, joka seisoskelee lähistöllä odottaen äksöniä. Kyyneliään nieleskellen hän vetää suunsa tiukaksi viivaksi, ojentaa kätensä parilleen ja molemmat katsovat toisiaan. Mikäli heillä olisi erilaiset vaatteet ohjelman nimi voisi olla ”Jenkkipari alttarilla”. Klaavatyyppi sanoo kohtalokkaat jenkkisanat: ”Teen sen.” Kuvaruutuun paistaa kasvava voitontahto. Ei yhtään tehdyn makuista tämä vohveli.

Ja uimaan hän meni. Hyppäsi suoveteen niin paljon tamineita päällään, ettei oikeasti siellä itse ollutkaan, varusteet vain. Joutui uimaan iljettävässä suovedessä (ilman krokotiilejä, olisi miettinyt sitä!) ja palkintona voisi silti olla vasta kisan neljäs sija. Alemmas ei pääse. Pareja on neljä. Viimeinen pari haukutaan pelistä pois ja hikikarpaloita otsalta eniten pyyhkivä jenkkipari selostaa yhtä aikaa toistensa suuhun: ”Yritimme kaikkemme. Annoimme kaikkemme. Teimme kaikkemme.”

Ja niin vain suo voitti uivan jussin. Tämä jussi nimittäin hyytyi matkan puoleen väliin. Kun suokasvit alkoivat kiskoa puoleensa kiskoi jussi itsensä kuokalla maihin. Kisa ei päättynyt vielä tähän, mutta en jäänyt enää katselemaan miten jenkkijussin kävi. Suomalainen olisi heittänyt tamineet pois ja uinut sitten maaliin.

Löysin kaukosäätimen sohvan alta. Sitten huomasin, että ohjelma oli kuvattu vuonna 2011. Laitoin telkkarin kiinni. Suokin varmaan jo kuivunut.

Kahvista sana kaunis

Pidän aamuista eniten. Siis tässä nykytilanteessa ja silloin kun on järkevät yöunet takana. Ja vaikka ei olisikaan (niin kuin tänään), niin pianhan vähäunisuudestakin selviää (ei niin kuin tänään). Ja jos ei selviä (niin kuin tänään), niin sitten väsyttää koko päivän. No, sen tietää onneksi jo puoleen päivään mennessä, jos väsyttää koko ajan iltaan saakka. Silloin voi vain odottaa kärsivällisesti (muuta ei kannata tehdä) milloin ilta vihdoin tulee ja pää on nolla senttiä tyynystä. Silloin nukkuu vaikka kahvia olisi kulunut litroittain.

Vaikka viimeiset kymmenen vuotta olen sanonut olevani teetä juova ihminen ja nimenomaan halunnut olla se, niin kahvi on tuppautunut aamurutiineihin koko ajan sinnikkäämmin. Ja on ollut tervetullutta tuppautumista. Sinnittely kahvin kanssa alkoi yövuoropainotteisessa työssä. Keittää tirautin kahden kupin kahvit itselleni yön pimeinä ja hitaina tunteina, jotta pysyisin hereillä. Makunystyrät olivat tuskissaan, mutta niin vain hereillä koikkelehdin ja hetken olin jopa virkeä. Jos keitin kahvit liian myöhään, eli liian aikaisin aamulla, tuli maha kipeäksi, vähän kuin lapsella joka syö liian paljon karkkia.

Pikkuhiljaa kahvin juonti tuli tavaksi myös päivisin ja se oli kyllä kyläilykulttuurin syytä. Kyläilyä oli monta kertaa viikossa suuntaan ja toiseen kahvileipien ääreen itse kahvia unohtamatta. Ja niimpä minäkin: ”Noh, kaada nyt minullekin.” Ei tarvinnut paljoa kaataa, kun tuli tavaksi.

Pidin kirppistä ja ostin sieltä saamillani seteleillä moccamasterin. Se oli hieno. Silittelin sitä ohikulkiessani. Siinä oli vanhat lempparifarkut uudessa muodossa.

Sitten muuttui pohjois-Suomi eteläisemmäksi. Kahvi ja tee kisailivat keskenään kumman puoleen päivässä kallistun useammin. Teestä ei tule nyt sen kummemmin kerrottua, mutta hän onkin niitä vanhoja ystäviä, jotka eivät pidä melua itsestään.

Pikakahvista on ollut monen hetken pelastaja. Varsinkin sen hetken (niitten kaikkien tuhansien hetkien), jolloin vauva on halunnut olla äidin ihossa kiinni ja mielellään vaikka sulaa siihen. Kun kahvihammasta alkoi kolottaa hän ei millään ehdolla halunnut jäädä makoilemaan pinnasänkyyn, vaikka kuinka piti silmiään kiinni ja hengitti unenomaisesti. Ja koska on liian akrobaattista laittaa suodatinpussi, jonka alaosa pitää taittaa kahdella kädellä, mittailla vesiä ja puruja ja samalla kanniskella vauvaa muisti tämä äiti eräänä kirkkaana hetkenään pikakahvin. (Niitä hetkiä ei sinä vuonna kovin runsaasti ollutkaan.)

Osa ihmisistä vaihtaa paremman puoliskonsa vielä vähän paremmaksi. Ja tästä syystä meidän kodissa on uusi lemmikki, moccamasteri. En selitä tarkemmin, koska perheasiat voivat olla monimutkaisempia kuin Rubikin kuutio (sen saa ratkaistuksi mutta perheasioita ei) ja ulkopuolisen ihmisen mielenkiintoa yhtä vähän herättävä kuin koiran kakka tienposkessa (aina on niitä joita se kiinnostaa). Vanha moccis katosi läheisyydestäni vuosia sitten ja niin katosivat oikeatkin lemmikkini, kaksi hurmaavaa kissaa. Noh, kukaan heistä ei loppujen lopuksi ole päätynyt kilometriä kauemmaksi. Edelleen kuin omia olisivat. Tämä uusin, laskujeni mukaan kolmas moccikseni, on vähän käytetty, hyvässä hoidossa ollut, automaattikatkaisijalla varustettu yksilö, jossa on liian pitkä johto. Kiva kun olet vihdoin täällä! Tässä välissä olen ehtinyt tyytyä myös kakkosluokan kapineeseen, joka väänsi suodatinpussin purujen päälle. Hänen harminsa tosin on, että olen niin koukussa pikakahviin, että en ole vielä ehtinyt kahvitellut kanssaan. Mutta vielä sekin hetki koittaa! Me kaksi ja pala omenapiirakkaa. Silloin syttyy kynttilä.

Kirjastossa

Kirjasto on kiva paikka. Niin kauan kuin joku joka ei ole ikinä nähnyt pientä lasta ei kulje ohi ja väännä suupiestään ässäsuhinaa. Niin kauan kuin muistan palauttaa lainaamani ajoissa (kerran maksoin edellisen asuinpaikan kirjastoon 50€ x 2, vaikka asuin jo ihan muualla; ihminen voi unohtaa kaikenlaista). Niin kauan kuin saan rauhassa lukea puolituntia, mikä on lukiessa muuten aika vähän aikaa. Niin kauan kuin lapsi antaa luukkukirjan luukun olla rauhassa (=ei revi sitä tai sitä pitävää teippiä irti). Niin kauan kuin luukkukirjan luukkua aukaistessa kuuluu epämääräistä mölinää, ihan niin kuin kirja lupasi. Jos ei kuulu, lapsi kävelee kirjan päällä ja varmuudeksi vielä hyppää pattereiden kohdalla jos toimisi sittenkin. Mölinä on tärkeää. Lupaukset ovat tärkeitä. Jos pienen ihmisen lupaus petetään sillä, että luukkukirjan aasiluukusta ei kuulukaan aasin mölinää (vai hirnuuko hän?), niin pettymys voi saada lapsen myöhemmin vaihtamaan kadun puolta, kun kirjasto tulee vastaan. Vasta yhden sadun oppineena pieni Pettyjä toistelee kadun toiselta puolelta ”Iso, paha kirjasto. Iso, paha kirjasto.”.

Kirjastossa plaraan vähintään jännityshyllyt. Haikeana katselen jo luettuja jännärisarjoja (ja se on pahinta, kun sarjan viimeisen kirjan viimeinen sivu on kulumassa loppuun!). Romanttisten kirjojen hylly on minulle sama kuin jäisin pakastealtaan eteen kykkinään kesätamineissa liian pitkäksi aikaa. Tosin viimeksi tein poikkeuksen ja aloin miettiä ko. hyllyn kohdalla, että eihän nyt jokainen kirja voi olla danielle steeliä eli siirappia. Tartuin erääseen kirjaan. Se oli ”varma valinta” eli kirja, joka oli käännetty esille ohikulkijoita houkuttelemaan. Kotona: tykkäsin, luin, hain sarjasta seuraavan ja myös opin jotain uutta. Harvakseltaan haahuilen myös runo-osastolle mottona ”mitä uudemmat kannet sen sopivampi”. Tosin nykyrunoutta ei välttämättä tarvitse edes kirjoittaa, sen voi myös räpätä. Siitä sitten vaan runoilemaan tai räppäämään, kumpaan on lahjoja enemmän. Joitain elämänkertoja olis taas kiva lukea. Ja tyyliin mitä pitempään sitä on kirjoitettu sitä parempi se luultavasti on. Sillä jos kolme kuukautta tyypin kuoleman jälkeen R. Ahanahne on julkaissut mestarista elämänkerran, löytyy ne opukset ennen pitkää alelaarista. Joskus vilkuilen terveys-, kauneus-, hius-, hyvinvointi- jne oppaitakirjojamitälie. Jos avaan summanmutikassa opuksen ja ensimmäinen kuva on permanentista on pakko tarkistaa vuosi milloin joku todella teki permanentteja ja kirjoitti tämän kirjan. 1985. Aha. Äkkiä kirja takaisin hyllyyn ja kohti tuoreampia hiustenlaittovinkkejä. Äkkiä ennen kuin alkaa myös näyttämään syntymävuodeltaan.

Meidän lähikirjastoon oli tullut kahviautomaatti! Oli oikein hienoja kahvipapuja laitettu tönikän päälle lasipurkkiin koristeeksi haisemaan. Olin jo kirjastosta ja automaatista kaukana, ulkona noin roskapöntön kohdalla, kun maistoin kahvia. Roskapönttö sai samantien sisältöä jostain mitä en tunnistanut kahviksi ja automaatti saa jatkossa pitää kahvinsa, joka maksoi euron. Tai olkoon vaikka ilmainen. Kai kuvittelin, että kirjastosta ostettu kahviautomaatin kahvi on parempaa, kuin muualta ostettu kahviautomaatin kahvi. Kaikkea sitä pieni pää kuvittelee. Onneksi oli purkkaa taskussa.

Mummoa kyydissä

Karkauspäivää edeltävänä sunnuntaina voi myös karata, oli mummo ilmeisesti päätellyt, ja läksinyt kotoansa. Meille tosin väitti miehensä nakanneen hänet ulos. Tiedä siitä sitten, ehkä kasikymppisten elämä on jännittävämpää mitä luulemme. Lapun, missä oli nimiä ja puhelinnumeroita, oli hoksannut ripustaa kaulaansa. Ajatellut varmaan lapulla selviävänsä, kun ikävä tulee kodin takkalämpöä. Harvassa kerrostaloasunnossa tosin on sellaista, mutta on mukava ajatella mummo istumaan kiikkustuoliin takkatulen ääreen villasukkien ja kutimien kanssa.

Siinä hän oli seista napottanut. Pieni mummo keskellä tietä ja aika kaukana kotoa. Kävelytaito tallella, mutta hoksottimet jo jonkin verran antaneet myöten. Mieheni oli poiminut hänet kyytiin, soittanut omaiselle ja luvannut kotiin kuskauksen. Kun itse ehdin autolle mummo tervehti minua kuin vanhaa tuttavaa. Lähdin juoneen mukaan. ”Jokos sitä kotia päin mennään?” Mummo myötäili ja minä nyökkäilin. Mummon vieressä istuva pieni tyttöni oli iloinen; nyt äiti tuli! Ehkä hän ei tykännyt vieraan mummon lörpötyksistä ja toivoi äidin saavan mummon pois kimpustaan. Mietiskelin siinä ääneen onko tyttö saanut maitopulloa. Mummo ei tätä tiennyt, mutta otti kokispullon jalkatilasta ja tarjosi sitä. ”Hän on vielä liian pieni juomaan sitä” sanoin ja menin etupenkille. Toivoin mummon laittavan limupullon takaisin ja säästävän juottoyritykset omille lapsenlapsilleen.

Mummon kotimatka vieraassa autossa alkoi. Hän vaikutti tyytyväiseltä sen hetkiseen tilanteeseen, mutta itse en tiennyt mitä ajatella. Parkkipaikalle saapunut aviomies ei vaikuttanut ulosheittäjältä kiitellessään. Seurasin kuinka kaksi ikäihmistä köpötteli käsikynkkää ja toisiinsa tukeutuen liukasta pihatietä takaisin kotiin. He näyttivät tehneen niin ennenkin, ehkä koko yhteiselonsa ajan. Olivat ehkä oppineet siihen. Todenneet, että näin on hyvä.

Pinja ja sen sisarukset

Takapihan pinja oli kuukahtanut omia aikojaan märän lumen painosta. Katkennut eli kuollut. Nyt pinjarivistössä on aukko. Aukosta näen naapurin auton takamuksen ruosteineen päivineen. Pinjarivistön sisarukset kaipaavat toisiaan, sen ihan näkee. Muut puut ovat kumartuneina kaatunutta kohti. Onhan se aikamoista, kun kaveri katkeaa vierestä ja tuntuu pahalta. Jaa, tai ehkä kumartelu johtuu siitä, että myös muitten puitten oksilla lumi on märkää ja nekin ovat kuukahtamaisillaan. Mikä taas tarkoittaa sitä, että minun pitää illan tullen mennä ravistelemaan niitä. Illan tullen siksi, etteivät naapurit näe. Ainakaan niin tarkasti. ”Tuo mamma on nyt kyllä ollut liian kauan kotona! Ravistelee puita vaikkei ne ole tehneet mitään.” Voisin tosin vihjata naapureille (vaikkakin epäreilusti) ravistelijan olleen ”joku ohikulkija”. Voisin kirjoittaa myös taloyhtiön fb-sivulle tästä asiasta jotta se selkiäisi kaikille ja naapurit moikkaisivat minua edelleen roskiksilla. Olisi kurjaa olla taloyhtiön hylkiö. Puita ravisteleva hylkiö.

Harkitsen kaatuneen pinjan elvyttämistä jesserillä. Teippiä laastariksi murtuneeseen kohtaan, eikä kukaan enää voisi kurkkia pinjarivistön reiästä sattumalta eli tarkoituksella. Sitä paitsi valekuollut pinja on pientä. Sitä ei sentään kokoon valelääkäri kursinut.

Jos tarkkoja ollaan, niin paikkansa luovuttaneen pinjan kohdasta näkee meille sisälle. Varsinkin pimeällä, jos sattumoisin kulkee ruostekotelon takaa. Ja sattumalta katsoo samalla meille päin. Jos pysähtyy niin varmasti myös kyykistyy seuraamaan miten iltapuuro tänään tehdään. Ja lähtiessä huomaa housujensa lahkeissa ruostetäpliä. Sitä se jumittuminen teettää.

Olen sitä mieltä, että ikkunoiden säleitä pitäisi lähtökohtaisesti pitää ylhäällä. Antaa valon tulla sisään ja päästää maanantaituuli ikkunan läpi ulos. Minä teen niin. Myös torstaisin. Paitsi ihan pimeällä kun kaikki valot palavat. Ei meidän perhe sentään mikään telkkari ole.

Useat suomalaiset pelkäävät naapureiden kurkkivan sisään ja näkevän heidän pöytäliinansa salaisen mallin. Vaikka voisivat kutsua kylään katsomaan sitä mallia. Minä sentään kävin pitkään pissalla vessan ovi auki, koska konttaava ja vähän myöhemmin kävelevä lapsi ei pitänyt suljetusta ovesta, minkä taakse äiti on mennyt henkilökohtaisille asioilleen. Ei muuten pidä vieläkään.

Pöpö

Pöpö kylässä. Ei kysyny Pöpö saako tulla ja lopulta päästi oven raosta koko sukunsa paikalle. Täällä rellestävät, vaikka tilaa ei olisi. Pöpö ei tajua, että vieraista tulee kiusa, jos he viipyvät liian pitkään. Ja tuommonen sukukatras kerralla vasta kiusa onkin!

Enterorokkoa, poskiontelotulehdus, flunssaa, yskää, vatsatauti, ja ehkäpä vielä vesirokkokin vielä tekemässä tuloaan. Tuon viimeisimmän Pöpön sukulaisen, isomummon, jätän kyllä oven ulkopuolelle. Ei mahdu enempää Pöpöjä tähänkään pesään. Isomummon itämisaika on niin pitkä, että tieto hänen tulostaan on vielä epävarmaa. Liput ei todellakaan oo salossa, jos tänne tuut.

Perheen pienimmäiselle käyty hakemassa kassillinen mehuja. Nyt olisi saanut ihan valita, mutta hän ei tykännyt arpoa kipeänä ja tyytyi juomaan tuttua maitoa. Lounas kuitattiin raejuustolla ja äiti oli iloinen; hyvä, että edes oma herkku kelpaa! Tänään ei pestä hampaita ja saa tehdä mitä haluaa silloin kun jaksaa olla hereillä. Kuumeen mittaaminen on ollut ihan tarpeeksi tylsä asia, ja äiti-ihmiselle tulee olo, että se ikävä hetki pitää paikata jollain mukavuudella ja vältellä toisia ikäviä juttuja.

Äiti-ihmisen omakin pää pöpöilee flunssassa ja neljää seinää tutkaillessa. Ei, edelleenkään meillä ei ole yhdessäkään seinässä vanhanaikaista ja romanttista tapettia mikä veisi äidin hetkeksi kuin Liisan Ihmemaahan. Jos kirjoja tai somea ei olisi äidit muuttuisivat tautisina aikoina varmaan pöpöiksi itsekin. Sormet syyhyten (ikävästippä tuli syyhy-Pöpö mieleen) äidit somettavat lasten nukkuessa kipeinä ylipitkiä päikkäreitään. On se hyvä googlata Pöpöistä tarpeellinen tieto. Varmaan nykyajan Pöpöillä on iPhonet käpälissään, kun jumittavat niin hyvin yhdessä paikassa. Onkohan lapsen ensimmäinen selkeä sana Pöpö?

Lapasesta ei päivääkään

Autolle kävellessä alkoi nolottamaan. Olin laittanut lapaset käteen, vaikka ulkona oli kolme astetta lämmintä. Vettä sataa. Lunta näkyy enää kasoissa, joihin lihas- tai konevoima oli sitä lykännyt. Läheisellä bussipysäkillä tyttö seisoo huppari päällä. Ei lapasia, pipoa tai kaulaliinaa. Naapurin mies kävelee croksit jalassa vastaan postilaatikolta. Ei sukkia. Mutta kun nyt on helmikuu, melkein tammikuu vielä! Mieleni tekee ärjähtää kohdalla. Pari viikkoo sitten täällä oli niin kylmä, että jalkas ois jääny kiinni siihen reikäkenkään.

Otan lapaset pois ja hylkään ne taskuun. Auton ovet aukeaa kuin eivät olis pakkasesta kuulleetkaan. Istun autoon ja tartun rattiin. Ihanaa, se on kylmä! Saan luvan kanssa vetää lämpimät lapaseni takaisin käsiin. Sitten mieleeni tulee, ettei lapaset ole mitkään parhaat ajokäsineet. Pitäisi ehkä olla nahkahanskat. Ne käsissä tyttömäisyyskin karisee ja naisellisuus kasvaa. Ja ajaminen on turvallisempaa. Otan lapaset pois. Nahkahanskoja ei ole tarjolla, mutta piankos ratti lämpiää näillä juhannussäillä. Kun ajattelee asioista monia eri puolia, tai vaikka vaan säätä, on vaikea pysyä päätöksessään, eli olla nainen.

Romukaappi

Joka kodissa on romukaappi. Paitsi niillä, jotka omistavat luonteenpiirteen nimeltä ylisiistisipuli. Meillä romukaappi on poikkeuksellisen iso. Yhtä iso kuin jääkaappi-pakastinyhdistelmä silloin, kun sitä sanotaan torniksi. Meillä on romutorni. Ja romutornin ovi on auki. Se ei ole ihme, sillä vaikka kello on tänä aamuna vielä aika vähän on romukaapin ovi ehtinyt aueta jo viisi kertaa, koska avaaminen on ollut tarpeellista.

Keskellä hyllyä yksinäinen kynttilä huutaa haluavansa palaa loppuun. Vieressä nököttää pakkasilla lähes loppuun kulutettu tummelipurkki. Kesän helteitäkö luulet oottavas? Silloin on ihan eri rasvat käytössä. Avaamaton luomu rypsiöljy ja vähemmän luomu sienitölkki. Neljä purkkia eri värisiä muovailuvahoja, joita lapseni on liian pieni muovailemaan, mutta tarpeeksi suuri heittelemään. Kehyksiä. Pari käsilaukkua. Pullollaan tarinoita, kuvia ja kortteja oleva ensimmäisen vuoden vauvakirja. Kuppikakkuteline. Parit kuulokkeet, joista toiset ovat hajalla. Tulitikkulaatikoita ja purkki, jossa on kyniä. Muutamia vuosia vanhoja passikuvia, joista kukaan ei tunnista itseään. Siinä murto-osa tunnistettavista romukaapin kakkosluokan aarteista.

Monta kertaa päivässä menen kaapille. Huokaisen puoliksi alistuneesti, puoliksi valmistautuen syliini pursuavaan kaapin sisältöön. Vaikka valmistaudun en tiedä mitä tekisin, jos niin oikeasti kävisi. Jäisinkö kasan alimmaiseksi toinen jalka ja toinen käsi vispaten siellä täällä niin kuin aku ankassa? Niin dramaattista se tuskin olisi. Mutta jos elämä on pientä kotoilua arjessa on mukava kuvitella mahdottomuuksia.

…testi testi testi…

Vihdoinkin blogini on täällä. Nyt tämä siis alkaa. Saa nähdä miten hauskalta tekstini näyttää vuoroin pöytäkoneella, toisinaan puhelimella näpyteltynä, oli sitten esikatseltu tai ei.

Viime viikkoina olen harjoitellut käsialaani tutustumista uudestaan, ottanut kynän käteen ja pikkuhiljaa saanut syheröstä selvää. Ääneenkin pääsin lukemaan, mutta piti ihan viitata ensin. Se oli oikeastaan aika ihanaa! Istua pulpetissa ja nostaa oikea käsi ylös, koska vasen oli vähän arka. Kutsun salaa opeksi häntä, jonka kurssilla istun. Ope antoi kotiläksyjä. Se hyvä puoli opessa on, että hän ei tarkista läksyjä, koska tietää minun olevan niin vanha. Heitäkin löytyy, jotka ikävöivät lyijykynää. En ole yksi heistä. Lyijykynät ovat vaivalloisia. Saatan omistaa muutaman, joita ei ole teroitettu. Taisivat olla ulkomaan turha tuliainen. Mustekynä on parempi, liukkaampi ja musteella sottaamaton, jos on hoksannut laittaa kättä vähän syvemmälle taskuun. Ja sekin kynä on hyvä mihin upotetaan pitkä ja kapea lyijysuikale. Naksutellaan kynää toisesta päästä, kunnes lopulta joutuu työntämään lyijyä takaisin, koska sitä tuli ulos liikaa.

Nyt on lauantai. Lauantai ei erotu muista päivistä juurikaan, paitsi että kirpparit menevät aiemmin kiinni. Ja, että hesari on paksumpi. Liekkö ollut XXL:n läpyskä muun viisaan tekstin välissä paksumpi. Lapsikin alkoi kuumeilla, nukkui sylissäni eikä herännyt, vaikka äitiä uhkasi skolioosi. Olinpa pitkästä aikaa kotona hetken yksinkin. Silloin tein blogille pohjan. Ja pohjan petaaminen alkoi nyt.